Arkisto ajalle 05, 2010

Niko Nurminen: Historian lehtiä käännellessä

21.05.2010 | USC Annenberg

USC:llä on mukava tapa päästää promootioon mukaan myös sellaiset opiskelijat, jotka eivät ole saaneet gradujaan viimeisteltyä. Meillä oli viime perjantaina promootio, joka sisälsi paljon kaapuja, viittoja, nelikolkkahattuja, torvensoittoa ja monenmoisia juhlallisuuksia. Ilman joustavaa valmistumistulkintaa tämäkin promootio eli commencement olisi kärsinyt ainakin Specialized Journalism-väen puutteesta, sillä luokkamme vähemmistö taitaa olla luovuttanut lopputyönsä yliopistolle ennen ensimmäistä deadlinea maaliskuussa. Olisi ollut murheellista menettää USC:n commencement numero 147.

(lisää…)

Jukka Perttu: Sittenkinkö Ruotsi-Suomesta?

18.05.2010 | Stanford

Täällä Amerikan raitilla olen joutunut huomaamaan, että minuun suhtaudutaan vähän niin kuin olisin kotoisin Ruotsi-Suomesta ellen peräti Pohjolan unionista.

Kävimme Stanfordin yliopiston innovaatiojournalismin kurssimme kanssa kuuntelemassa paikallista rakentajaprofessoria. Kysyin häneltä, että minkälainen on ekologisesti paras rakennus, jonka kalifornialainen talonrakennustekniikka pystyy tuottamaan.

Professori vastasi, että teillä Pohjoismaissa osataan varmaan tehdä ekologisempia rakennuksia kuin meillä Kaliforniassa.

(lisää…)

Matti Posio: Saanko esitellä, Google ja Facebook!

18.05.2010 | Stanford

Ennen innovaatiojournalismin fellowship-jaksoani olin kuin useimmat suomalaiset. Google ja Facebook olivat minulle vain kaksi kivaa nettipalvelua, joita tulee käytettyä alati taajenevaan tahtiin. Yhdysvalloissa olen omistanut ison osan ajastani näiden kahden yhtiön tarkkailemiselle ja alkanut nähdä nettipalvelut uudessa valossa: yhtiöinä, ihmisinä, strategisina valintoina.

Miksi minua kiinnostavat Google ja Facebook?

(lisää…)

Minttu Mikkonen: Yhteinen euroarki ja oman elämänsä kreikkalaiset

11.05.2010 | Berlin

Aina kun vietän pitempään aikaa kansainvälisessä porukassa, ihmettelen yhä enemmän, miten Euroopan unionin kaltainen sekalainen kokoelma erilaisia toimijoita voi pysyä kasassa. Vielä ihmeellisemmältä tuntuu, että erilaisista tavoista huolimatta pystytään päättämään niinkin isoista asioista kuin yhteisestä rahasta ja koko maanosan taloudellisesta tulevaisuudesta. Ennen Berliinin muuttoa edellisestä pitkästä ulkomaanoleskelustani ehti kulua kymmenen vuotta. Olin jo melkein unohtanut, miltä tuntuu elää seurassa, jossa suomalaisiin verrattuna kaikki muut ovat oman elämänsä kreikkalaisia. 

Unohdetaan nyt se itsestäänselvyys, että erilaisuus on rikkaus ja että uusiin ihmisiin tutustuminen on aina mielettömän hieno kokemus. Koska sitähän se totisesti on! Ja ainakin voi luottaa siihen, ettei itse koskaan ole se, jota kaikki muut joutuvat odottamaan. Pikemminkin voi hyvin laskea, että ehtii puolalaisia, venäläisiä, tsekkiä, bulgarialaista, ranskalaista ja amerikkalaista odotellessaan usein lukea päivän lehden tai käydä kahvilla. Saksalaisstereotypiaan kuuluu järjestelmällisyys ja säntillisyys, mutta meidän 12 toimittajan porukassamme saksalaisjäsen on se kaikkein kreikkalaisin. 

Siinä odotellessaan suomalainen tosin miettii, onko vain todella tyhmä, kun arvostaa ja noudattaa sovittuja aikatauluja ja sääntöjä, joihin muut eivät suhtaudu yhtä vakavasti. Pitäisikö vain itsekin aina myöhästyä puoli tuntia, kyllähän ne muut sitten sateessa odottavat? Tai vaikka kaunistella vähän valtion talouslukuja ja velkaantua holtittomasti, kyllähän ne muut maat sitten jeesaavat? 

Suurimpana euromaana Saksa maksaa tietysti suurimman osan Kreikan sähläysten seurauksista. Saksalaiset eivät suhtaudu tehtävään yhtään suomalaisia innokkaammin. Eivät myöskään poliitikot. Liittokansleri Angela Merkel on valtakaudellaan ottanut selkeän irtioton edeltäjiensä intoutuneesta ja ideologisesta Eurooppa-politiikasta. Merkel suhtautuu EU:hun asiallisesti ja peruskriittisesti, ja bulevardilehdistö on palkinnut hänet siitä hyvästä rautakanslerin (Eiserne Kanzlerin) arvonimellä. Alkuperäinen rautakanslerihan oli Otto von Bismarck, joka yhdisti Saksan ”raudalla ja verellä”. 

Merkel on tehnyt selväksi, että Kreikkaa on pakko auttaa, mutta vain muiden eurokansalaisten, ja siinä samalla saksalaisten itsensä, takia. Kotimaassa Merkel on sitä suositumpi, mitä EU-nihkeämpi. Historiallisista syistä hänellä ei kuitenkaan ole varaa itsekkyyteen saati rajuihin voimannäyttöihin. Hitlerin haamu kummittelee edelleen jokapäiväisessä poliittisessa keskustelussa. Ei pelkästään siinä, miten Israelista uutisoidaan ja puhutaan, vaan se näkyy myös esimerkiksi suhtautumisessa Puolaan ja muihin natsien uhrimaihin. 

Satuin sunnuntain pyöräretkellä sattumalta Treptower Parkiin, jossa berliininvenäläiset juhlivat 65 vuoden takaista voittoa natsi-Saksasta valtavan neuvostomuistomerkin ympärillä. Mutta muistomerkille eivät kukkia tuoneet vain venäläiset, vaan myös saksalaiset laitavasemmistolaiset. (Länsi)saksalaisesta, tsekistä ja suomalaisesta koostuva retkueemme ihmetteli (kun siinä venäläistä tuttavaa odotellessamme oli kerran hyvin aikaa) väenpaljoutta kukin omasta lähtökohdastaan. 

Kaikki tietysti olivat yhtä mieltä siitä, että natsien kukistumista kannattaa muistella. Saksalainen oli varma, että venäläiset eivät voitonpäivänä juhli vain voittoa natseista vaan haluavat lähettää viestiä myös nykynaapureilleen. Saksassa juhlaa ei kuitenkaan sovi arvostella, koska se tulkittaisiin heti natsisympatiaksi. Tsekki ihmetteli, miten Berliinissä, entisessä DDR:ssä, voi olla niin paljon nuoria laitavasemmistolaisia. Tsekissä heitä ei kuulemma ole, koska kukaan ei halua mitään vanhaan järjestelmään viittavaakaan takaisin. Ja suomalainen epäili, että helsinginvenäläiset juhlivat voitonpäivän juhlaa huomattavasti matalammalla profiililla. 

Näitä kysymyksiä yhdessä pohtien menimme joen rantaan kahville ja jäätelölle. Vain kaksi tuntia suunniteltua ajankohtaa myöhemmin. Ja venäläinen oli siihen mennessä jo kadonnut omille teilleen.


Johanna Vehkoo: Nick, David, Gordon ja Morrismiehet

05.05.2010 | Oxford

Olen joutunut pahaan koukkuun. Kyseessä on vaarallinen huume nimeltä politiikka, ja oireita aiheuttaa se, ettei saa äänestää. Ei näissä kunnon hard core -vaaleissa ainakaan, nimittäin parlamenttivaaleissa. Jostain minulle tuntemattomasta syystä Oxfordin County Council haluaa minun äänestävän paikallisvaaleissa. Ja paikallinen Labourin ehdokas, joka kolkutti ovelle eräänä sunnuntaina. Kerroin miellyttävälle rouvalle, etten ole vielä päättänyt, käytänkö ääneni. Otan nimittäin äänestämisen jokseenkin vakavasti, enkä ole vakuuttunut siitä, että minun pitäisi sotkeentua täällä oikeasti asuvia ihmisiä koskevaan päätöksentekoon. Rouva oli kovasti sitä mieltä, että minun pitäisi silti äänestää. Häntä, luonnollisesti.

(lisää…)