Aina kun vietän pitempään aikaa kansainvälisessä porukassa, ihmettelen yhä enemmän, miten Euroopan unionin kaltainen sekalainen kokoelma erilaisia toimijoita voi pysyä kasassa. Vielä ihmeellisemmältä tuntuu, että erilaisista tavoista huolimatta pystytään päättämään niinkin isoista asioista kuin yhteisestä rahasta ja koko maanosan taloudellisesta tulevaisuudesta. Ennen Berliinin muuttoa edellisestä pitkästä ulkomaanoleskelustani ehti kulua kymmenen vuotta. Olin jo melkein unohtanut, miltä tuntuu elää seurassa, jossa suomalaisiin verrattuna kaikki muut ovat oman elämänsä kreikkalaisia.
Unohdetaan nyt se itsestäänselvyys, että erilaisuus on rikkaus ja että uusiin ihmisiin tutustuminen on aina mielettömän hieno kokemus. Koska sitähän se totisesti on! Ja ainakin voi luottaa siihen, ettei itse koskaan ole se, jota kaikki muut joutuvat odottamaan. Pikemminkin voi hyvin laskea, että ehtii puolalaisia, venäläisiä, tsekkiä, bulgarialaista, ranskalaista ja amerikkalaista odotellessaan usein lukea päivän lehden tai käydä kahvilla. Saksalaisstereotypiaan kuuluu järjestelmällisyys ja säntillisyys, mutta meidän 12 toimittajan porukassamme saksalaisjäsen on se kaikkein kreikkalaisin.
Siinä odotellessaan suomalainen tosin miettii, onko vain todella tyhmä, kun arvostaa ja noudattaa sovittuja aikatauluja ja sääntöjä, joihin muut eivät suhtaudu yhtä vakavasti. Pitäisikö vain itsekin aina myöhästyä puoli tuntia, kyllähän ne muut sitten sateessa odottavat? Tai vaikka kaunistella vähän valtion talouslukuja ja velkaantua holtittomasti, kyllähän ne muut maat sitten jeesaavat?
Suurimpana euromaana Saksa maksaa tietysti suurimman osan Kreikan sähläysten seurauksista. Saksalaiset eivät suhtaudu tehtävään yhtään suomalaisia innokkaammin. Eivät myöskään poliitikot. Liittokansleri Angela Merkel on valtakaudellaan ottanut selkeän irtioton edeltäjiensä intoutuneesta ja ideologisesta Eurooppa-politiikasta. Merkel suhtautuu EU:hun asiallisesti ja peruskriittisesti, ja bulevardilehdistö on palkinnut hänet siitä hyvästä rautakanslerin (Eiserne Kanzlerin) arvonimellä. Alkuperäinen rautakanslerihan oli Otto von Bismarck, joka yhdisti Saksan ”raudalla ja verellä”.
Merkel on tehnyt selväksi, että Kreikkaa on pakko auttaa, mutta vain muiden eurokansalaisten, ja siinä samalla saksalaisten itsensä, takia. Kotimaassa Merkel on sitä suositumpi, mitä EU-nihkeämpi. Historiallisista syistä hänellä ei kuitenkaan ole varaa itsekkyyteen saati rajuihin voimannäyttöihin. Hitlerin haamu kummittelee edelleen jokapäiväisessä poliittisessa keskustelussa. Ei pelkästään siinä, miten Israelista uutisoidaan ja puhutaan, vaan se näkyy myös esimerkiksi suhtautumisessa Puolaan ja muihin natsien uhrimaihin.
Satuin sunnuntain pyöräretkellä sattumalta Treptower Parkiin, jossa berliininvenäläiset juhlivat 65 vuoden takaista voittoa natsi-Saksasta valtavan neuvostomuistomerkin ympärillä. Mutta muistomerkille eivät kukkia tuoneet vain venäläiset, vaan myös saksalaiset laitavasemmistolaiset. (Länsi)saksalaisesta, tsekistä ja suomalaisesta koostuva retkueemme ihmetteli (kun siinä venäläistä tuttavaa odotellessamme oli kerran hyvin aikaa) väenpaljoutta kukin omasta lähtökohdastaan.
Kaikki tietysti olivat yhtä mieltä siitä, että natsien kukistumista kannattaa muistella. Saksalainen oli varma, että venäläiset eivät voitonpäivänä juhli vain voittoa natseista vaan haluavat lähettää viestiä myös nykynaapureilleen. Saksassa juhlaa ei kuitenkaan sovi arvostella, koska se tulkittaisiin heti natsisympatiaksi. Tsekki ihmetteli, miten Berliinissä, entisessä DDR:ssä, voi olla niin paljon nuoria laitavasemmistolaisia. Tsekissä heitä ei kuulemma ole, koska kukaan ei halua mitään vanhaan järjestelmään viittavaakaan takaisin. Ja suomalainen epäili, että helsinginvenäläiset juhlivat voitonpäivän juhlaa huomattavasti matalammalla profiililla.
Näitä kysymyksiä yhdessä pohtien menimme joen rantaan kahville ja jäätelölle. Vain kaksi tuntia suunniteltua ajankohtaa myöhemmin. Ja venäläinen oli siihen mennessä jo kadonnut omille teilleen.
