Ennen innovaatiojournalismin fellowship-jaksoani olin kuin useimmat suomalaiset. Google ja Facebook olivat minulle vain kaksi kivaa nettipalvelua, joita tulee käytettyä alati taajenevaan tahtiin. Yhdysvalloissa olen omistanut ison osan ajastani näiden kahden yhtiön tarkkailemiselle ja alkanut nähdä nettipalvelut uudessa valossa: yhtiöinä, ihmisinä, strategisina valintoina.
Miksi minua kiinnostavat Google ja Facebook?
Aina kun vietän pitempään aikaa kansainvälisessä porukassa, ihmettelen yhä enemmän, miten Euroopan unionin kaltainen sekalainen kokoelma erilaisia toimijoita voi pysyä kasassa. Vielä ihmeellisemmältä tuntuu, että erilaisista tavoista huolimatta pystytään päättämään niinkin isoista asioista kuin yhteisestä rahasta ja koko maanosan taloudellisesta tulevaisuudesta. Ennen Berliinin muuttoa edellisestä pitkästä ulkomaanoleskelustani ehti kulua kymmenen vuotta. Olin jo melkein unohtanut, miltä tuntuu elää seurassa, jossa suomalaisiin verrattuna kaikki muut ovat oman elämänsä kreikkalaisia.
Unohdetaan nyt se itsestäänselvyys, että erilaisuus on rikkaus ja että uusiin ihmisiin tutustuminen on aina mielettömän hieno kokemus. Koska sitähän se totisesti on! Ja ainakin voi luottaa siihen, ettei itse koskaan ole se, jota kaikki muut joutuvat odottamaan. Pikemminkin voi hyvin laskea, että ehtii puolalaisia, venäläisiä, tsekkiä, bulgarialaista, ranskalaista ja amerikkalaista odotellessaan usein lukea päivän lehden tai käydä kahvilla. Saksalaisstereotypiaan kuuluu järjestelmällisyys ja säntillisyys, mutta meidän 12 toimittajan porukassamme saksalaisjäsen on se kaikkein kreikkalaisin.
Siinä odotellessaan suomalainen tosin miettii, onko vain todella tyhmä, kun arvostaa ja noudattaa sovittuja aikatauluja ja sääntöjä, joihin muut eivät suhtaudu yhtä vakavasti. Pitäisikö vain itsekin aina myöhästyä puoli tuntia, kyllähän ne muut sitten sateessa odottavat? Tai vaikka kaunistella vähän valtion talouslukuja ja velkaantua holtittomasti, kyllähän ne muut maat sitten jeesaavat?
Suurimpana euromaana Saksa maksaa tietysti suurimman osan Kreikan sähläysten seurauksista. Saksalaiset eivät suhtaudu tehtävään yhtään suomalaisia innokkaammin. Eivät myöskään poliitikot. Liittokansleri Angela Merkel on valtakaudellaan ottanut selkeän irtioton edeltäjiensä intoutuneesta ja ideologisesta Eurooppa-politiikasta. Merkel suhtautuu EU:hun asiallisesti ja peruskriittisesti, ja bulevardilehdistö on palkinnut hänet siitä hyvästä rautakanslerin (Eiserne Kanzlerin) arvonimellä. Alkuperäinen rautakanslerihan oli Otto von Bismarck, joka yhdisti Saksan ”raudalla ja verellä”.
Merkel on tehnyt selväksi, että Kreikkaa on pakko auttaa, mutta vain muiden eurokansalaisten, ja siinä samalla saksalaisten itsensä, takia. Kotimaassa Merkel on sitä suositumpi, mitä EU-nihkeämpi. Historiallisista syistä hänellä ei kuitenkaan ole varaa itsekkyyteen saati rajuihin voimannäyttöihin. Hitlerin haamu kummittelee edelleen jokapäiväisessä poliittisessa keskustelussa. Ei pelkästään siinä, miten Israelista uutisoidaan ja puhutaan, vaan se näkyy myös esimerkiksi suhtautumisessa Puolaan ja muihin natsien uhrimaihin.
Satuin sunnuntain pyöräretkellä sattumalta Treptower Parkiin, jossa berliininvenäläiset juhlivat 65 vuoden takaista voittoa natsi-Saksasta valtavan neuvostomuistomerkin ympärillä. Mutta muistomerkille eivät kukkia tuoneet vain venäläiset, vaan myös saksalaiset laitavasemmistolaiset. (Länsi)saksalaisesta, tsekistä ja suomalaisesta koostuva retkueemme ihmetteli (kun siinä venäläistä tuttavaa odotellessamme oli kerran hyvin aikaa) väenpaljoutta kukin omasta lähtökohdastaan.
Kaikki tietysti olivat yhtä mieltä siitä, että natsien kukistumista kannattaa muistella. Saksalainen oli varma, että venäläiset eivät voitonpäivänä juhli vain voittoa natseista vaan haluavat lähettää viestiä myös nykynaapureilleen. Saksassa juhlaa ei kuitenkaan sovi arvostella, koska se tulkittaisiin heti natsisympatiaksi. Tsekki ihmetteli, miten Berliinissä, entisessä DDR:ssä, voi olla niin paljon nuoria laitavasemmistolaisia. Tsekissä heitä ei kuulemma ole, koska kukaan ei halua mitään vanhaan järjestelmään viittavaakaan takaisin. Ja suomalainen epäili, että helsinginvenäläiset juhlivat voitonpäivän juhlaa huomattavasti matalammalla profiililla.
Näitä kysymyksiä yhdessä pohtien menimme joen rantaan kahville ja jäätelölle. Vain kaksi tuntia suunniteltua ajankohtaa myöhemmin. Ja venäläinen oli siihen mennessä jo kadonnut omille teilleen.
Olen joutunut pahaan koukkuun. Kyseessä on vaarallinen huume nimeltä politiikka, ja oireita aiheuttaa se, ettei saa äänestää. Ei näissä kunnon hard core -vaaleissa ainakaan, nimittäin parlamenttivaaleissa. Jostain minulle tuntemattomasta syystä Oxfordin County Council haluaa minun äänestävän paikallisvaaleissa. Ja paikallinen Labourin ehdokas, joka kolkutti ovelle eräänä sunnuntaina. Kerroin miellyttävälle rouvalle, etten ole vielä päättänyt, käytänkö ääneni. Otan nimittäin äänestämisen jokseenkin vakavasti, enkä ole vakuuttunut siitä, että minun pitäisi sotkeentua täällä oikeasti asuvia ihmisiä koskevaan päätöksentekoon. Rouva oli kovasti sitä mieltä, että minun pitäisi silti äänestää. Häntä, luonnollisesti.
Ajelin päättyneellä viikolla kampukselle ja liikenne tökkäsi parisataa metriä ennen yliopiston parkkirakennus B:n porttia. Siinä tuli jökötettyä vartin verran, joten avoimista autonikkunoista kyselin ohiskeittalevilta USC-opiskelijoilta, että mikä maksaa.
”Pommiuhka kampuksella” oli yksi vastaus. Toinen väitti, että ”mies on hyppäämässä kirjaston katolta” ja kolmas tiesi, että jonkun aikomuksena olisi ”räjäyttää ydinpommi USC:n porttien sisäpuolella”. Kolmas lähde oli osittain oikeassa, hän oli saanut tietonsa Twitteristä. LAPD oli sulkenut kampusta kiertäviä katuja, sillä häiriintynyt USC:n sairaalan psykiatrisen osaston potilas oli soittanut poliisille ja kertonut, että ydinase laukeaa iltapäivällä Leavey-kirjastossa. Minusta se on myös melko vastenmielinen paikka, mutta siinä on se hyvä puoli, että se on auki seitsemänä päivänä viikossa 24 tuntia.
Ei ole aina helppoa olla poliittinen toimittaja Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa. Tämä on tullut selväksi viime kuukauden aikana, kun tunteet ovat kuumentuneet ennen ensi sunnuntaina (9.5.) pidettäviä osavaltiovaaleja.
Viime viikkoina Saksassa on noussut otsikoihin nordrheinwestfalenilainen blogisivusto “Wir in NRW” (suomeksi “Me Nordrhein-Westfalenissa”). Tässä WAZ-aluelehden (Westdeutsche Allgemeine Zeitung) entisen päätoimittajan Alfons Pieperin perustamassa blogisivustossa on paljastettu lukuisia osavaltiota johtavien kristillisdemokraattien (CDU) viime vuosien möhläyksiä, kommelluksia, epäonnistumisia ja kähmintöjä. Valtaosa paljastuksista on perustunut CDU:n sisältä vuodettuihin luottamuksellisiin asiakirjoihin ja sähköposteihin. Lue koko artikkeli »