Harm. Wrongdoing. Injustice. Of systemic nature.

Haitta, pahanteko, epäoikeudenmukaisuus. Järjestelmän tasolla.

Siinä sanoja, joita listattiin tutkivan journalismin kesäkurssin alkupäivinä Columbian yliopistossa. Ikäviä sanoja! Mutta ne olivat yhä uudestaan listalla, kun mietittiin kriteerejä sille, mistä tutkivassa journalismissa on kyse. Pahan paljastamisesta. Oikeuden ajamisesta.

Ihanaa. 

Tietenkään ei ole selvää eroa sen välillä, mitä on “tavallinen” journalismi ja mitä “tutkiva”. Suurin osa journalismista pitää sisällään ainakin joitain tutkivan journalismin elementtejä: uuden tiedon kaivamista, vanhojen tietojen yhdistelemistä uuden ymmärryksen toivossa, epäkohtien paljastamista, ja

niin edelleen. Miksi sitten haitoista, pahanteosta ja epäoikeudenmukaisuudesta puhuminen kuulosti jotenkin niin ihanan… vanhanaikaiselta?

Kurssin kahvitauolla puhun kollegan kanssa ilmapiirin muutoksesta. Toimituksissa ollaan hermostuneita, koska kukaan ei tiedä, mikä pysäyttäisi alamäen, jota median murrokseksi kutsutaan.

Ehkä siksi lehdet yrittävät mielistellä lukijoita kaikin tavoin.

Lehdet julistavat kilpaa, että niiden tehtävä on “palvella lukijaa” ja että lukija itse tietää parhaiten millainen lehden pitää olla. Lukijoita ja katsojia houkutellaan “hyvän mielen uutisilla”, koska kuka nyt pahan mielen haluaisi.

Samalla toimittajien kritiikinsieto tuntuu olevan historiallisissa pohjalukemissa. Yhtäkkiä normaali journalismikritiiki on yhä useamman mielestä ”kiusaamista” ja laiskan ajattelun osoittaminen epäsolidaarista.

Voisimmeko vaatia enemmän kritiikkiä ja pahaa mieltä?

Journalistina haluaisin, että kollegat sanovat ääneen jos teen laiskaa työtä. Toimittajat ovat parhaita mediakriitikkoja: hehän tietävät, mitkä työn kriteerit ja ja mahdollisuudet ovat. Jos emme vahdi toisiamme, olemme kusessa.

Lukijana taas haluan, että lehteni paljastaa “haitat, pahanteon ja epäoikeudenmukaisuuden”, ja näyttää, että valmis maailma olikin aivan susi. Haluan lehden, joka kysyy kysymykset, joihin en edes tiennyt haluavani vastauksia.

Yleisön mielistely ei anna lukijalle muuta kuin tunteen, että hän on kirjoittajaa fiksumpi. Se on inhottava, yksinäinen tunne. En halua lehden helpottavan elämääni, haluan sen tekevän elämästäni vaikeampaa. Haluan että lehti saa minut tuntemaan itseni typeräksi ja tietämättömäksi ja että se tuon kokemuksen kautta herättää janon sivistykseen ja muutokseen.

Vierailevat toimittajat, jotka tulivat Columbian kurssille puhumaan tutkivasta journalismista, pitivät itsestäänselvänä kahta asiaa: että oikea journalismi ei voi koskaan miellyttää kaikkia, ja että toimittajan on oltava valmistautunut vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, kaikkeen kuviteltavissa olevaan kritiikkiin.

Muuten tulee kaikille paha mieli, ja ihan vääristä syistä.