Tänä perjantaina 15. tammikuuta keskeytän hetkeksi tipattoman tammikuuni ja nostan maljan (saksalaista kuohuviiniä) yhdelle Euroopan historian vaikuttavimmista naisista. Silloin nimittäin tulee kuluneeksi 97 vuotta siitä, kun puolalaissaksalainen vasemmistopoliitikko, yhteiskuntateoreetikko ja vallankumouksellinen Rosa Luxemburg murhattiin ja viskattiin kuolleena Berliiniä halkovaan Spree-jokeen. Prost hänen muistolleen.

Mielenosoituksessa 10. tammikuuta muistettiin 97 vuotta sitten murhattua Rosa Luxemburgia. Kuva: Meri Valkama.

Noiden tapahtumien muistoksi olen viettänyt Rosa Luxemburg -teemaviikkoa. Olen osallistunut Luxemburgin ja hänen puoluetoverinsa Karl Liebknechtin muistomielenosoitukseen ja katsonut Margarethe von Trottan ohjaaman elämänkertaelokuvan, jota suosittelen lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille (Luxemburgia esittävä Barbara Sukowa on lumoavan monitasoinen Rosa, jonka roolisuoritusta katselee henkeä pidätellen). Teemaviikon kunniaksi olen myös lukenut läjän Luxemburgia käsitteleviä artikkeleita, joista kiehtovimpien tapahtumat sijoittuvat hieman yllättäen vuoteen 2009. Silloin, 90 vuotta Luxemburgin kuoleman jälkeen, tarina sai hämmästyttävän käänteen.

Muistomielenosoitus marssi halki Itä-Berliinin sosialistiselle Friedrichsfelden hautausmaalle. Kuva: Meri Valkama.

Puolassa syntynyt Luxemburg kuului alunperin Sosiaalidemokraattiseen puolueeseen (SPD). Vannoutuneena pasifistina hän erosi puolueesta sen kannatettua Saksan osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan. Vietettyään valtaosan sodasta vankilassa Luxemburg perusti yhdessä Karl Liebknechtin kanssa marxilaisen Spartacus-liiton, josta muodostui Saksan kommunistinen puolue. Kaksikon sodan jälkeen entistä äänekkäämmäksi muuttunut agitaatio raivostutti paitsi kansallissosialisteja myös SPD:n johtoa, ja lopulta tammikuussa 1919 oikeistolaiset sotilaat (SPD:n tuella) vangitsivat kaksikon. Luxemburgia ja Liebknechtiä kuulusteltiin ja kidutettiin, ja lopulta heidät teloitettiin ampumalla.

Liebknechtin ruumiin sotilaat toimittivat kaupungin ruumishuoneelle, mutta Luxemburg viskattiin jäiseen kanavaan. Viisi kuukautta myöhemmin, kun jäät olivat sulaneet, joesta naarattiin ruumis, jonka uskottiin kuuluvan hänelle. Ruumiille toteutettiin oikeuslääketieteellinen tutkimus, siitä kirjoitettiin ruumiinavauspöytäkirja, ja kesäkuussa 1919 vainaja haudattiin Berliinin Lichtenbergissä sijaitsevalle Friedrichsfelden sosialistiselle hautausmaalle. Tuosta haudasta on muodostunut vuosien varrella pyhiinvaelluskohde vasemmistolaisille ja feministeille ympäri maailman. Mutta lepääkö haudassa Rosa Luxemburg?

Vuonna 2009 berliiniläisen Charité-sairaalan oikeuslääketieteen ja rikostekniikan osaston johtaja Michael Tsokos löysi kellarissa sijaitsevasta lääketieteen historian museosta ruumiin, jonka ruumiinavauspöytäkirjaa hän piti epäilyttävänä. Jo vuosikymmenten ajan sairaalassa oli kiertänyt huhu, jonka mukaan Luxemburgin ruumis oli maannut vuodesta 1919 lähtien juuri Charitéssa. Tsokos alkoi tutkia löytämäänsä päätöntä ja raajatonta torsoa, ja päätti tehdä sille tietokonetomografiatestin.

Michael Tsokos tutkii Charité-sairaalan kellarista löytynyttä naisen ruumista.

Tulos oli hämmästyttävä. Testin mukaan keho oli kuulunut naiselle, joka oli ollut kuollessaan 40–50-vuotias. Ruumiissa oli merkkejä siitä, että se oli kyllästetty vedellä. Elinaikanaan nainen oli kärsinyt nivelrikosta ja hänen jalkansa olivat olleet eripituiset. Se kaikki täsmäsi Rosa Luxemburgiin, joka oli kuollessaan 47-vuotias ja jonka toinen jalka oli ollut synnynnäisen lonkkavaivan vuoksi toista lyhyempi. Silminnäkijöiden mukaan Luxemburgin käsiin ja jalkoihin oli sidottu ennen kanavaan heittämistä punnukset, mikä selittäisi sen, että kädet ja jalat olivat kuukausia vedessä oltuaan irronneet.

Michael Tsokosin mukaan ruumiin yhtäläisyydet Luxemburgiin olivat ”silmiinpistävät”. Varmistaakseen, että ruumis todella oli peräisin ensimmäisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta, Tsokos toimitti torson pohjoissaksalaiseen Kielin kaupunkiin erikoislaboratorioon. Siellä sille teetettiin niin kutsuttu radiohiiliajoitus, C-14-testi, jonka avulla ikä varmistettiin. Testin mukaan oli ajallisesti täysin mahdollista, että vainaja oli Luxemburg.

Hiuksia nostattavan jännittävä tarinan loppu on varsinainen antikliimaksi. Michael Tsokosin lukuisista yrityksistä huolimatta Rosa Luxemburgin ympäri maailmaa levinneestä jäämistöstä, kuten vaatteista ja kirjeistä, ei löytynyt DNA-näytettä, jota verrata sairaalasta löytyneeseen torsoon. Niinpä viimeinen todiste sille, että ruumis todella oli Rosa Luxemburgin, jäi saamatta. Vainaja haudattiin – nimettömästi.

Oikean ruumiin puuttuminen haudasta ei estä Luxemburgin ihailijoiden vuosittaista vaellusta muistomerkille. Kuten jo vuosikymmenten ajan, myös tänä vuonna muistomielenosoituksen päätteeksi tuhannet ihmiset laskivat hautakivelle punaisen neilikan. Eurooppaa ravistelevan pakolaiskriisin, muukalaisvihan ja sodan pelon keskellä järjestetyssä tapahtumassa raikuneet Rosa Luxemburgin iskulauseet muistuttivat, kuinka universaalien ja ajattomien arvojen – pasifismin, toisinajattelijoiden vapauden, terrorisminvastaisuuden – puolesta Luxemburg taisteli. Niiden äärellä oli helppo ajatella Luxemburgin olleen erityisen oikeassa päivää ennen kuolemaansa. Silloin hän kirjoitti viimeiseen lehtiartikkeliinsa: ”Minä olin, minä olen, minä tulen olemaan.”

Tuhannet mielenosoittajat laskivat neilikan ”punaisen Rosan” haudalle. Kuva: Meri Valkama.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Saksalainen ei luota Facebookiin – eikä pitäisi suomalaisenkaan - 15.06.2016
• Suomalaisen ja saksalaisen journalismin eroista, osa I - 03.05.2016
• Itäsaksalainen toimittaja – korruptoitunut sika vai systeemin uhri? - 15.04.2016
• Kuinka nähdä Itä-Berliini toisin - 17.03.2016
• Berliinin kokonaiskoulupäivästä kannattaisi ottaa mallia Suomeen - 22.12.2015
• Uuden Saksan lapset - 04.11.2015