Brittejä pidetään syystä hyvinä puhujina ja väittelijöinä. Pitää olla nokkela, nopea ja hauska, ja kuulijat palkitsevat erityisesti terävät ilkeilyt. Parlamentissa paheksuttaisiin, jos kansanedustaja puhuisi paperista. Yleisönosastokirjoituksetkin ovat usein kuin pieniä taideteoksia vinoilussa. Omakehukin sallitaan, jos se on hauskaa. Ironia on arvossaan ja muiden oletetaan osaavan tulkita sitä.
Reuters-instituutin perjantai-illan seminaarit Nuffield Collegen arvokkaassa seminaarihuoneessa ovat tiukasti off the record, mutta kerron kuitenkin vähäsen. Eräänä perjantaina puhujana oli BBC:n legendaarisen tutkivan ohjelman Panoraman Jane Corbin puhumassa Lähi-Idästä. Corbin oli viimeisen päälle tyylikäs ja ladylike, melkein liian rypytön ja hohtavahampainen ollakseen pitkällä keski-iän huonommalla puolen. Tai sitten hänellä on Joan Collinsin “geenit”.
Olen nyt katsonut brittitelevisiota yli puoli vuotta, selannut kaikkia kanavia, jotka vuotuisella 139,50 punnan väri-tv-luvallani näkyvät. Näkökulmaa kotisohvalta on siis jo riittämiin blogin mittaiseen tv-kritiikkiin. Keskityn tässä yleisradioyhtiö BBC:n omaksuman tasapuolisuusajattelun ruotimiseen. (lisää…)
Paukuttelin viikonloppuna digitaalista kuplamuovia. Meillä oli perhetuttuja kylässä, ja perheen isä oli ostanut muovin iPhonella. Se näytti melkein oikealta ja poksahdusääni oli aito, mutta tuntuma hipaisunäytöllä ei ihan täsmännyt. Hankinta oli maksanut euron.
Muovin ostaja kehittää työkseen Habbo-hotellia. Siellä varhaisnuoret shoppailevat oikealla rahalla virtuaalisia huonekaluja. Ihmiset maksavat netissä uskomattomista asioista. Mutta eivät uutisista.
Britit jaksavat puhua säästä, kylmästä ja lämpimästä, paisteesta ja tuiskusta.
Ja kun sattuu satamaan lunta, brittimedia menee aivan hurmokseen. Kunnon lumipyry ja talvikelit helmikuun alussa olivat etusivun uutinen, joka maalasi lehtien etusivut melkein viikon peräkkäin.
Uutinen ja yllätys? Talven tulo ja vielä pakkanenkin?