“Kuinka voit ottaa lapsen kesken kaiken koulusta pois?” Onko siellä suomalainen koulu?” Aika moni kysyi Kaliforniaan lähdön selvittyä sitä samaa, mikä oli pitänyt itsenikin vuodesta toiseen aloillaan. Ajattelin pitkään, että kun on lapsia, elämä on sitten tässä. Esikoisen koulun aloitus tuntui viimeiseltä sinetiltä.

Sitten tajusin, että maailmalle lähti joka vuosi stipendiaatteja, joilla oli pienet lapset mukana. Tarkemmin ajatellen tunsin myös monta perhettä, joiden lapset olivat aloittaneet koulun ulkomailla ummikkoina.

Reilu vuosi sitten loppukesästä kysyin tyttäreltäni, miltä ajatus vuodesta Kaliforniassa kuulostaisi. Hauskalta, hän innostui. Innostui vähän liikaakin siihen nähden, että vuosi oli vasta unelma, ei opiskelupaikka. Toisaalta, kun oli sanonut asian ääneen lapselle, oli myös pakko tehdä kaikkensa suunnitelman toteuttamiseksi.

Varsinainen säätö alkoi vasta, kun stipendipäätös tuli: kouluun hakemisessa ja käytännön järjestelyissä oli vuoden mittaan niin paljon hommaa, että sitä ei onneksi ollut tullut ajatelleeksi etukäteen. Toisaalta, sain oikeastaan kaksi stipendivuotta. Aika marraskuusta elokuuhun meni stressipiikeistä huolimatta onnellisessa jalat irti maasta -pöhnässä: olimme oikeasti lähdössä vuodeksi Berkeleyhyn!

Tyttärelleni lähtöä edeltävä aika oli kurjempaa. Hän alkoi jännittää kouluun menoa saman tien, ja se sai välillä jopa paniikinomaisia piirteitä. Asiaa helpotti lopulta lupaus siitä, että jos koulu ei ollenkaan lähde sujumaan, kotikoulu on yksi mahdollisuus. Tässä vaiheessa ajattelimme vielä, että kuopuksemme viettäisi vuoden kotona vuorotteluvapaalla olevan isän kanssa. Perillä tajusimme, että vuosi ilman samanikäisiä kavereita ja mahdollisuutta oppia kieltä olisi tylsä ratkaisu.

***

Berkeleyssä tyttäreni koulu, Thousand Oaks Public Elementary, selvisi lopulta vuorokautta ennen syyslukukauden alkua. Yksityiset koulut olisivat maksaneet parikymmentätuhatta dollaria vuodessa, joten niistä ei edes puhuttu. Pojan nelituntisesta päiväkotipaikasta maksamme sen sijaan 680 dollaria kuussa, sillä julkisten koulujen yhteydessä toimiviin kindergarteneihin otetaan vasta viisivuotiaana.

Kun koulua on takana pian kaksi kuukautta, voi vain ihmetellä, miten hyvin kaikki on mennyt ja kuinka nopeasti yhdeksänvuotias oppii vierasta kieltä. Jännitys loppui ensimmäisellä viikolla, eikä kotikoulusta ole sen jälkeen puhuttu. Tyttäreni aloitti kolmannen luokan vuotta vanhempana kuin luokkakaverit, mutta oppimäärä tuntuu ainakin matematiikassa osuvan hyvin yksiin suomalaisen kanssa. Eniten tsemppaamista on ollut kavereiden kanssa: tyttäreni pääsee kyllä porukoihin mukaan, mutta on vielä ujo ilmaisemaan itseään. En voi kuin ihailla sitä sinnikkyyttä, jolla hän joka päivä puskee välituntien sosiaalisten kiemuroiden läpi. (Poikani suhtautuminen vieraskielisiin kavereihin on ollut mutkattomampaa: “Leikin itsekseni. Oli kivaa.”)

Vanhemmille koulussa on ollut tekemistä, jota ei etukäteen tullut ajatelleeksi. Läksyjen määrä on Suomeen verrattuna hurja. Koska ne kaikki ovat englanniksi, niitä väsätään yhdessä helposti kaksi tuntia illassa. Väsyneen, kaikkensa jo päivällä antaneen lapsen ja ei-aina-niin-kärsivällisen aikuisen yhteistyö on niitä hetkiä elämässä, jotka aika toivottavasti joskus kultaa. On myös tullut mietittyä, miten suomalaiset oppimistulokset ovat niin paljon paremmat kuin amerikkalaiset, kun koulupäivät ovat kuitenkin lyhyemmät ja läksyjä ehkä neljäsosa täkäläisestä. Tällä läksymäärällä on tosin helppo pudota kärryiltä heti alkuunsa, jos kotona ei vaikka olekaan ketään auttamassa.

Toinen yllätys on ollut koulun ja vanhempien välisen “yhteistyön” määrä. Jos suomalaisessa peruskoulussa on joskus toivonut olevansa vähän paremmin perillä lapsensa luokan asioista, täällä sitä ei voi mitenkään välttää. Ensimmäisellä viikolla kotiin tuli nelikymmenkohtainen lista erilaisista vapaaehtoistöistä, joihin sai (piti) ilmoittautua. Hommaa riitti ympärivuotisesta varainkeruusta apuopettajan, koulun risteyksen valvojan ja tapahtumavastaavan hommiin. Päädyimme mieheni kanssa lupautumaan pari kertaa kuussa kokkausopettajan apulaisiksi — homma, johon Kalifornian osavaltio vielä viime vuonna kustansi työntekijän. Ehkä nyt voimme hyvällä omallatunnolla olla keräämättä Campell’s-purkkiruokien “Labels for education” -etikettejä, joista jättifirma sitten maksaa senttejä amerikkalaisille kouluille. (Käytäntö, joka suomalaisesta vinkkelistä tuntuu aivan abdurdilta.)

Sinänsä kokkauspesti on ollut kiinnostava ikkuna tähän yhteiskuntaan. Noin sadan lapsen juttujen kuuntelu yhden päivän aikana on sekä viihdyttävää että valaisevaa. Makrobioottisia kasvisreseptejä lasten kanssa kokkaava Michael Bauce  työskentelee samassa keittiössä kuin koulun ruokapalvelu, joka valmistaa lounasruuaksi rasvassa lilluvaa pitsaa, tacoja, harmaata pastaa jne. Jostain kumman syystä loppilaat jonottavat joka lounaan jälkeen Michaelin merilevä-, porkkana- ja hedelmäkulhoille.

***

Lasten kanssa maailmalle lähteminen on tietysti tarkoittanut aloilleen asettumista täälläkin. Ihan jokaiseen journalimikoulun iltamenoon ei ehdi, vaikka haluaisi. Toisaalta tyttäreni koulu ja poikani päiväkoti ovat tutustuttaneet meidät ihmisiin opiskeluympyröiden ulkopuolelta, enkä ole vielä ehtinyt kyllästyä täkäläiseen sosiaalisuuteen. Hetken meni kyllä tajuta, että on epäkohteliasta lähteä aamu toisensa jälkeen kiitämään päiväkodilta yliopistolle, kun vanhemmille on tarjolla aulassa kahvit ja mahdollisuus tutustua toisiinsa. (Kello 9 – 10!)

Ja yliopistolla huomaan, kuinka etuoikeutettu olen: japanilainen mieskollegani opiskelee täällä vuoden – vaimo ja kaksi lasta odottavat Tokiossa. Amerikkalaisista opiskelukavereistani vain yhdellä on lapsi. Moni on kysynyt, miten minulla on sekä työpaikka, opiskelupaikka että perhe. Niinpä. Yhdeksän päiväkotiin-töihin-kauppaan-kotiin-vuoden jälkeen huomaan joka päivä miettiväni, olenko todella täällä: tapaan kaikki nämä mielettömät tyypit, innostun uusista asioista, (menetän hermoni ihan eri asioista kuin Suomessa), seuraan, kuinka lapseni alkavat puhua englantia ja olen hetken ihan irrallani kaikista entisistä ympyröistä.

Vaikka vuosi on vasta alussa, huomaan miettiväni, miten voisin tuoda tästä kaikesta mahdollisimman paljon mukanani, kun palaamme Suomeen. Opintojen ja ammatin kannalta ajatus on melkein ylivoimainen: päässä kohisee niin paljon kaikkea uutta ja inspiroivaa, että pitää vain yrittää hengittää syvään ja luottaa, että tästä kehittyy jotain mahdollisimman hyvää ja käyttökelpoista.

Perhe-elämän tuliaisia kysyin toiveikkaana tyttäreltäni. “Ai miten niin? Olet äiti täällä ihan samanlainen kuin Suomessa. Ehkä hässäköit vielä vähän enemmän.” Että kotoisaa on sitten kuitenkin ollut. Onneksi on vielä seitsemän kuukautta aikaa hioa tätäkin asiaa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Miltä tuntuu palata kotiin? - 03.06.2014
• Ei kultaseni, se ei ole luomua - 30.04.2014
• Äitiydestä ja muista puuhasteluista - 27.03.2014
• Yhtä urheilua - 03.03.2014
• Valinnanvaikeuksia - 30.01.2014
• Syksy kuvina - 19.12.2013
• Kuinka suojaat tietokoneesi ja muita jekkuja lehdistönvapauden mallimaassa - 20.11.2013
• Aikakauslehdestä leikkuupöydälle - 13.09.2013