5 innostavinta ja lannistavinta asiaa
Sara Rigatelli
Syyslukukausi on edennyt vauhdilla. Tuntui hyvältä aloittaa oikeat, omat opinnot kesän massapakerruksen jälkeen. Kuherruskuukausi vaihtui kuitenkin nopeasti tunteeseen, että vuorokaudessa ei ole tarpeeksi tunteja kaiken sulatteluun.
Kun joka viikko oivaltaa jotain uutta niin journalismista kuin yhdysvaltalaisesta yhteiskunnasta, blogaus voisi näyttää joka viikko vähän erilaiselta. Tässä viisi asiaa, joita pohdin eniten juuri nyt.
1. Tarinankerronnan tulevaisuus
Syksyn ehdottomasti parasta antia on ollut Experimenting on Emerging Technology -kurssi. Tiistai-iltaisin, ja ylimääräisellä ajalla aika monena muuna päivänä, kokeilemme sisällön tuottamista lisättyyn (augmented reality), yhdistettyyn (mixed reality) ja virtuaalitodellisuuteen (virtual reality). Nämä termit suomentuvat kankeasti, eikä niitä ole edes välttämättä järkeä erotella – Yhdysvalloissa käytetään kattokäsitettä immersive journalism – mutta ne tarkoittavat kokemuksia, joissa katsoja tuntee olevansa läsnä.
Teemme tarinoita kodittomuudesta, joka on Los Angelesissa kouriintuntuva ongelma. Tarkoituksena on saada ihminen kurkistamaan kodittoman virtuaalisen teltan sisälle olohuoneessaan, kännykän näytöltä, tai tekemään kierros kodittoman elämässä virtuaalilasien avulla. Tätä varten olemme rakentaneet 3D-malleja asumuksista, tavaroista ja jopa ihmisistä. Tuotamme myös perinteisiä 360-videoita, joita kuvaavat osin kodittomat itse.
Olen kiinnostunut uusimpiin teknologioihin liittyvistä skenaarioista sen verran, että teen aihepiiristä gradunikin.
2. Ajattele isosti
Minullekin se kävi: yli neljä kuukautta Kaliforniassa asuttuani olen alkanut ajatella Isoja Ajatuksia. Ehkä se johtuu siitä, että kampuksella pyörii isoja nimiä ja monet mediamaailman jätit ovat lähellä. Kun törmää New York Timesin, Facebookin, HBO:n tai Valkoisen talon työntekijöihin, syntyy illuusio ikään kuin New York Times, Facebook, HBO ja Valkoinen talo olisivat vain kädenpuristuksen päässä. Niistä tulee arkisempia ja saavutettavampia. Niihin osa opiskelijakavereistani todennäköisesti jossain vaiheessa myös rekrytoidaan.
Kun vertaa itseään opiskelijakavereihin, tajuaa ettei ole yhtään heitä huonompi. Monet mediajätteihin töihin päätyvät ovat lähtökohdiltaan ihan yhtä keskinkertaisia kuin meikäläisetkin, mutta heillä sattuu olemaan keskinkertaista kutkuttelevampia uramahdollisuuksia.
Kaikki on mahdollista -ajatus hellii mukavasti itsetuntoa.
3. Amerikkalainen yhteiskunta
Kaikki on mahdollista -kolikon toinen puoli on hurjaa katsottavaa. Sosiaalisten turvaverkkojen puute, rasismi, ilmastodenialismi, koulutettujen kotiäitien hiljainen armeija, yhteiskunnan kahtiajakautuneisuus ja poliittinen retoriikka – kaikki on kovin armotonta ja yhteisvastuutonta.
Ihmisten avuliaisuus ja naapurustohenki ovat kauniita piirteitä, mutta moni palvelu toimii niiden varassa, jopa osa julkisesta peruskoulusta. Ilman vanhempien vapaaehtoistyötä ja hyväntekeväisyyttä eivät pyörisi kuvaamataidon tunnit, aamun koululiikenne ja rahakeruu luokkien huonekaluja varten. “Lahjoita $5000 lapsesi ala-asteelle, niin saat nimesi Halloween-lakanaan!”
Älyttömintä on se, että kalifornialaiset ovat keksineet iPhonen, Googlen, Teslan ja Uberin, mutta tuoretta leipää täältä ei saa mistään!
4. Kahtia jakautunut media
Ennen Annenbergiin tuloani en ollut tajunnut, kuinka suorasukaisesti yhdysvaltalaiset jakavat tiedotusvälineet liberaaleihin ja konservatiivisiin. Ihmisenä, joka vielä enimmäkseen uskoo journalismin ideaaleihin, lannistuu täällä herkästi.
Paitsi että uutisotsikoihin mahtuu hämmästyttävän vähän muuta kuin Trumpin 24/7-uutissykliä ja republikaanien ja demokraattien välistä sotaa, media myös ottaa voimakkaasti kantaa ja esittää asiat usein – suomalaisiin silmiin – melko värittyneesti. Kun kiista tuomari Brett Kavanaugh’n häirintäsyytöksistä ja nimityksestä korkeimpaan oikeuteen oli kiihkeimmillään, pääni oli räjähtää. Tiedotusvälineet jakautuivat kahteen leiriin: toiset professori Christine Blasey Fordin taakse ja toiset Kavanaugh’n taakse. Valinta määritti vahvasti sitä, mitä ja miten ne prosessista uutisoivat.
Kun keskustelimme kurssilla, tekikö New Yorker oikein julkaistaessaan epämääräisen kertomuksen Kavanaugh’n paljastelusta nuoruuden bileissä, olin ainoa joka ei suhtautunut jutun sisältöön täysin varauksettomasti. Piipitykseni faktojen pitävyydestä meni kuuroille korville, vaikka muun muassa New York Times oli jättänyt samoja tietoja julkaisematta, koska uhrin puolella olo oli nuoressa ja liberaalissa joukossa ainoa “oikea” mielipide.
Vaikka itsekin olin parikymppisenä paljon nykyistä ehdottomampi, journalismin käsite tuntuu venyvän täkäläisellä tulevalla toimittajasukupolvella enemmän kuin Suomessa. Mielipiteiden ja uutisten sekoittumisesta ei olla yhtä tarkkoja, koska siihen on totuttu. Moni opiskelijakaverini pitää itsestäänselvyytenä, ettei ole olemassa enää mitään objektiivista uutista. Harva heistä ei edes haluaa tehdä uutisia. Useimpien toiveissa on minä-journalismi, eli oman äänen saaminen kuuluviin.
Tosiasia on, että faktan ja objektiivisuuden käsitteet ovat menettäneet merkityksensä isolle osalle amerikkalaisista. Osa ei enää välitä koko uutisista. Mitä väliä, mitä tyyppi tekee Capitol-kukkulalla, kun se on hauska Twitterissä?
Toivon, ettei tämä ole tulevaisuudenkuva, johon Suomessakin joku päivä herätään. Pidetään huolta myös Julkisen sanan neuvostosta. Sellaisesta voi täällä vain haaveilla.
5. Säännöt jotka on tehty rikottaviksi
Olen sisäistänyt kalifornialaisen mentaliteetin yhden salaisuuden. Rima on oltava aina hemmetin korkealla, mutta ei haittaa, vaikka sitä ei saavuttaisi.
Minulla kesti pitkälle syyslukukauteen tajuta, ettei kurssien kaikkia sääntöjä ole tehty noudatettaviksi. Ne on tehty niiden kirittämiseksi, jotka eivät muuten tekisi mitään.
Yksi proffa sen tunnusti: “Eivät nämä säännöt koske sinua.” Olin ihmetellyt ääneen, miksi vaatimukset ovat niin tiukkoja, jos niitä kerran katsotaan sormien läpi. Professori kuiskasi, että kurssin opetussuunnitelma on kuin laillinen asiakirja. Siihen pitää kirjata kaikki niin tarkkaan, ettei opiskelija voi haastaa opettajaa oikeuteen, jos saa F:n.
Selvä.
Siispä kun opiskelijat ovat “sairaina”, eivät he toimita lääkärintodistusta, vaikka kurssin säännöissä vaaditaan niin. Kun he ovat myöhässä, ovi ei ole lukossa, vaikka on uhattu toisin. Vaikka monella kurssilla on keskittymissyistä kännykkä- tai jopa läppärikielto – “arvosanastasi vähennetään 10 pistettä!” – opettaja ei huomauta välttämättä mitään älylaitteitaan vilkuileville opiskelijoille.
Ala-asteen vanhempien tutustumisjuhlissa sain neuvoksi ilmoittaa lapseni kipeäksi, jos haluamme reissuun. Koulusta on tietenkin periaatteessa kiellettyä olla pois. Läksyjä kannetaan kotiin kauheat määrät, mutta vasta hiljattain meille selvisi, ettei opettaja odota oppilaiden tekevän välttämättä kaikkia. Lapsen on vain hyvä tietää, että tavoite on korkealla. Kun toivoo paljon, saa hyvällä lykyllä puolet toivomastaan.
Tunnollisilla ja pragmaattisilla suomalaisilla on siis täällä edessään joko loistava tulevaisuus tai burnout.
Opettajien metodi, niin yliopistossa kuin ala-asteella, on yhdistelmä You can do it -kannustamista, ryhmäpaineen hyödyntämistä, näennäistä uhkailua sekä opiskelijan syyllisyyden tunteen ja miellyttämisen halun herättelyä. Se saa pinnistämään parhaansa.
Amerikkalaiset totutetaan lapsesta asti tekemään paljon töitä. Mutta joskus nousee mieleen, onko kyseessä enemmän määrä kuin laatu. Siinä vaiheessa kun usea vanhempi tunnustaa lapsensa itkevän läksyjen teossa, eikä sama ole joskus kaukana itselläkään, kun takoo loputonta tehtävälistaa viikonloppuja myöten, alkaa epäillä, saadaanko tällä metodilla paras lopputulos.
Ne kuuluisat isot ajatukset saattaisivat syntyä parhaiten, kun olisi välillä hetki hengähtää.
Mutta toisaalta: se tunne, kun ylittää itsensä, on hieno.
Niinpä kun opettaja määrää taas uuden ex tempore -kotitehtävän, maisteriopiskelijoiden kestovitsi on: “Ah, se viikonloppu kesä- ja syyslukukauden välissä oli ihanan palauttava.”
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Tunteellinen maisteri - 17.06.2019
- Rakas päiväkirja - 28.03.2019
- Parasta Los Angelesissa - 18.01.2019
- Amerikan hullu vuosi - 20.12.2018
- To stress or not to stress - 20.08.2018
Hyvä Sara, onpa tosi mielenkiintoista….ja avartavaa ! On varmaan suotavaa, että on jo ammatillista uraa takana ja elämänkokemustakin, jotta pystyy noukkimaan reppuunsa kaiken sen tsemppauksen, kurkotuksen korkealle ja samalla pitää silti jalat maan pinnalla. Onnea matkaan…..