Saksa, tuo tehokkuuden ja edistyksellisyyden majakka muille EU-maille ja koko maailmalle.

Tässä kolme näytöstä maan pääkaupungista Berliinistä. Sattumanvaraisia, pienistä arkipäivän asioista kertovia, ei edustavia. Mutta silti kuvaavia. Jokainen Saksassa vieraillut tai asunut voi mielessään listata lisää näytöksiä, joissa Euroopan supermaa loistaa tehokkuudellaan.

1. näytös.

Elämme lokakuuta 2012. Olen sattumoisin saanut kutsun illalliselle keskisuuren suomalaisen vientiyrityksen ydinryhmän kanssa. Päivällä yritys on jo pitänyt road show´ta saksalaiselle medialle. On aika nauttia rento illallinen pienellä porukalla.

Ollaan Länsi-Berliinin ytimessä, Kurfürstendammilla. Italialaisravintola ei ole luksusta, mutta tasokas ja kotoisa. Simpukkapasta on maistuvaa, tarjoilu ystävällistä. Naapuripöydän synttäriseurueen kanssa tilaillaan loppuillasta ristiin maljoja.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, tulee laskunmaksun aika.

Toimitusjohtaja kaivaa esiin luottokortin. Ei kelpaa. Kaivaa toisen. Ei sekään. Eikä mikään muukaan lukuisista mukana olevista kansainvälisistä maksuvälineistä.

Muu seurue odottaa baaritiskillä – grappan ääresssä viihtyisästi – kun toimitusjohtaja juoksee ympäri Ku´dammia ja yrittää löytää kansainvälisen kortin hyväksyvää pankkiautomaattia. Jaamme jo tiskivuoroja, kun toimitusjohtaja lopulta palaa setelinippua iloisesti heiluttaen.

Sama näytelmä toistuu ympäri Berliiniä päivittäin. Onko kyse tavasta, teknologisesta jälkeenjääneisyydestä vai veronkierrosta: en tiedä.

Berliinissä kyläillyt ystäväni ihmetteli samaa: hän on kiertänyt lukuisat Afrikan köyhistä köyhimmät maat ja kortilla on pärjännyt. Mutta ei Euroopan ytimessä.

2. näytös.

Tervetuloa berliiniläiseen rautakauppaan tammikuussa 2013. Tunnelmaan voi virittäytyä kaivamalla You Tubesta esiin Speden rautakauppasketsit takavuosilta.

Edessäni jonossa on kaksi ihmistä. Ikäiseni mies tuo kahdet sakset teroitettavaksi. Simppeli juttu, eikö niin?

Mutta kun ei ole. Reilun kymmenen minuutin päästä sakset on jätetty ja kaikki on hyvin. Sitä ennen saksien teriä on mitattu hartaasti työntötulkilla. On katsottu hintataulukoita: hinta riippuu saksen terän pituudesta. On vastaväitteiden vuoksi mitattu uudestaan. Onhan kyse suorastaan valtavasta, yhdeksän euron investoinnista.

Sen jälkeen on keskusteltu hartaasti siitä, koska sakset ovat noudettavissa. On pyydetty toinen myyjä apuun selittämään, että teroittajan loma tekee aikatauluun poikkeuksen. Ihan oikeasti on näin. Varmasti. On kirjoitettu lappusia ja lippusia. Lopuksi myyjä on pakannut saksia huolellisesti – sydäntä lämmitti – sanomalehteen. Tietysti teippaus horjuu ja paketti tulee teipattua myös pöytään kiinni. Toisella yrittämällä onnistuu.

Toinen edessäni oleva asiakas ostaa hyllynkannattimia. Tiedätte, sellaisia kulmarautoja, joilla hylly laitetaan kiinni seinään. Ne löytyvät joutuisasti. Mutta mukaan tarvitaan ruuvit. Ei liene vaikea arvata, että niiden arpominen vie aikaa. Mitä materiaalia seinä on? Minkä kokoiset ruuvit? Tarvitaanko proppuja? Minkä kokoisia? Kunnon keskustelujen ja 15 minuutin jälkeen 12 euron kaupat saadaan lyötyä kassakoneeseen.

Itse ostan näyteikkunasta bongaamani keittiövaa’an. Sen noutaminen viiden metrin päästä kestää kymmenisen minuuttia. En enää ihmettele, miksi.

3. näytös.

Helmikuu 2013. Käyn suunnistamassa paikallisissa pikkukisoissa Köpenickissä, reilun kymmenen kilometrin päästä Berliinin keskustasta. Ilmoittautumisen tein netissä hyvissä ajoin. Tapahtuman nettisivuille ilmestyi ajoissa myös lähtölista, johon kaikki oli hienosti kirjattu.

Paikan päällä pitää vain maksaa osallistumismaksu.

No, lopun voi arvata. Ensimmäinen virkailija selailee kymmenisen minuuttia erilaisia listoja, osa käsinkirjoitettuja, osa konetulosteita. Netistä löytämääni, selkeää ilmoittautumislistaa sarjoineen hänellä ei jostain syystä ole tulostettuna. Siitä olisi ehkä löytynyt nimeni liian helposti. Nyt vaikean suomalaisnimen löytäminen ottaa todella koville.

Kun nimi lopulta löytyy alimmaisesta paperinipusta, on aika siirtyä seuraavalle tiskille. Siellä pystyn rekisteröimään itseni järjestelmään muutamassa minuutissa. Eniten aikaa menee siihen, että tietokone tuntuu jotenkin sylttäävän koko ajan. Kun olen jo ennen omaa vuoroani jonottanut kymmenisen minuuttia, menee ilmoittautumiseen yhteensä puolisen tuntia. Se on toki vähemmän kuin saan kulumaan maastossa. Ilokseni saan muistokseni kolme eri kuittia tästä onnistuneesta ilmoittautumistapahtumasta.

Muistelen Rovaniemen iltarasteja. Siellä aikaa vastaavaan ei saa kulumaan minuuttia enempää, vaikka vaihtaisi hieman kuulumisiakin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Tyhmä, persu ja populisti - 19.04.2013
• Kiistellyt synttärit - 15.03.2013
• Biokokaa nokkaan, luomua kattilaan - 07.02.2013
• Mä lehdet luin - 10.01.2013
• Saksalainen lautasmalli - 30.11.2012
• Berliinissä pyöräilijä on kunkku - 15.10.2012