Sheldonian-teatterin pyöreä sali täyttyy öljykangastakkisista briteistä. Me kaikki olemme maksaneet 11, 15 tai 25 puntaa päästäksemme kuuntelemaan David Walshia, 57-vuotiasta irlantilaista urheilutoimittajaa. Ja nyt me istumme kylki kyljessä Sheldonianin seiniä kiertävillä puisilla, selkänojattomilla penkeillä.

Walsh kiittää kaikkia, jotka ovat jaksaneet tulla kirjamessuille ”näin älyttömään aikaan”. Kello on kymmenen tiistaiaamuna. Oxfordin yöllä peittänyt paksu märkä sumu on väistynyt.

Walshilla on vahva irlantilainen korostus, musta villakankainen pikkutakki ja valkoinen paita ilman solmiota. Hänen hiuksensa ovat valkoiset ja alkaneet paeta ohimoilta. Hän on hoikka ja pienikasvoinen.

Walsh on täällä markkinoimassa kirjaansa Seven Deadly Sins, jossa hän kertoo, miten hän yritti vuosia todistaa, että amerikkalainen maantiepyöräilijä Lance Armstrong oli käyttänyt dopingia. Hänen on määrä puhua 40 minuuttia. Hän puhuu 70. Kukaan ei keskeytä.

Me kuuntelemme, koska kukaan muu urheilutoimittaja koko maailmassa ei tiedä Lance Armstrongista yhtä paljon likaisia ja epämiellyttäviä asioita kuin David Walsh. Ne me haluamme kuulla.

Lance Armstrong kutsui David Walshia ”pikku peikoksi”. Varmaan hän vihasi tätä. Kerran hän soitti Walshille kotiin sunnuntaina luettuaan tämän kirjoittaman kolumnin The Sunday Timesista. Mutta silloin Armstrong oli vielä nuori ja kokematon. Myöhemmin hän lähetti Walshin perään lakimiehensä, ja heitä oli monta.

David Walsh kiinnostui Lance Armstrongista vuonna 1993. Hän oli The Sunday Timesin urheilutoimittaja, joka kirjoitti työkseen urheilun sankareista. Nuori Armstrong oli aloittamassa ensimmäistä Ranskan ympäriajoaan: kolme viikkoa, 4 000 kilometriä. Kun he tapasivat, Walsh piti Armstrongista. Hän ei ollut koskaan tuntenut ketään toista, joka halusi yhtä paljon olla voittaja.

Kolme vuotta myöhemmin 25-vuotiaalta Armstrongilta löydettiin kivessyöpä, joka oli levinnyt. Vuonna 1999, runsaat kolme vuotta syöpähoitojen jälkeen hän voitti ensimmäisen Ranskan ympäriajonsa. Voittoaika oli kaikkien aikojen paras. Se oli kiusallista, sillä se oli jopa parempi kuin edellisen vuoden voittajan — ja vuosi 1998 oli nimetty pyöräilypiireissä sentään Tour de Dopageksi, doping-ympäriajoksi.

Walsh katseli Lance Armstrongia. Hän uskoi, että Armstrong käytti kiellettyjä aineita. Mutta kesti 13 vuotta, ennen kuin muut uskoivat saman.

Walshin näkökulmasta katsottuna Armstrong valehteli hänelle seuraavat 13 vuotta.

Syövästä selvinnyt Lance Armstrong sopi huippu-urheilun sankaritarinaan. Ihmiset halusivat uskoa häneen. Jopa ne, jotka eivät uskoneet, pakottautuivat uskomaan. David Walshia se inhotti. Hänestä Armstrong käytti syöpää suojakilpenä ja rahantekokeinona. Hän alkoi etsiä todisteita dopingista.

Ensimmäinen näyttö liittyi kiistanalaiseen italialaiseen urheilulääkäriin Michele Ferrariin. Walsh sai selville, että Armstrong oli yöpynyt lukuisia kertoja hotelleissa kaupungissa, jossa Ferrari piti vastaanottoaan. Mihin puhtoinen pyöräilijä tarvitsi likaista lääkäriä?

Entinen uusseelantilainen pyöräilijä Stephen Swart kertoi Washille, että Armstrong oli käyttänyt doping-aineita jo ennen sairastumista syöpään. Kaikkein tärkein lähde oli kuitenkin Armstrongin joukkueen entinen hieroja, irlantilainen Emma O’Reilly, silminnäkijätodistaja.

Walshin ensimmäinen kirja L.A. Confidentiel (yhdessä Pierre Ballisterin kanssa) ilmestyi vuonna 2003 ranskaksi. Yksikään kustantaja Yhdysvalloissa tai Britanniassa ei halunnut julkaista sitä. Armstrong kiisti dopingin, nimitti O’Reillya huoraksi ja syytti Walshia henkilökohtaisesta missiosta. Hänen juristinsa tekivät rikosilmoituksia Walshia, Ballisteria, kirjan kustantajaa ja jopa The Sunday Timesia vastaan, koska se oli referoinut kirjaa. (The Sunday Times maksoi Armstrongille myöhemmin 600 000 puntaa ja pyysi tältä anteeksi.)

Walshista tuntui, että Armstrong oli voittanut. Tukijoita oli harvassa.

Walsh kirjoitti uuden kirjan, From Lance to Landis. Tuliko Armstrongista ja dopingista hänelle pakkomielle? Jos hän näki, että jollain, missä tahansa, oli keltainen Livestrong-ranneke, hän alkoi heti paasata.

Yhtenä päivänä viime syksynä Walsh istui kahvilla Starbucksissa. USA:n anti-dopingviranomaiset olivat paria viikkoa aikaisemmin todenneet, että Lance Armstrong ja hänen joukkueensa osallistuivat ”urheiluhistorian suurimpaan doping-salaliittoon”. Yksi tärkeimmistä todistajista oli Armstoringin entinen ystävä ja kilpakumppani Tyler Hamilton.

Tuhatsivuisen raportin mukaan Armstrong käytti epoa ja testosteronia jo Ranskan ympäriajossa 1999. Hänen käsivarressaan oli ollut mustelma kiellettyjen aineiden piikittämisestä. Se peitettiin meikkivoiteella.

Oli lokakuun 22. päivä vuonna 2012, Walshin pojan Johnin syntymäpäivä. John olisi täyttänyt silloin 30 vuotta. ”John kuoli pyöräonnettomuudessa 12-vuotiaana”, Walsh sanoo Sheldonian-teatterin yleisölle.

Tuona lokakuisena päivänä 2012 Walshin istuessa kahvilla Kansainvälinen pyöräilyliitto vei Armstrongilta seitsemän Ranskan ympäriajovoittoa ja langetti elinikäisen kilpailukiellon. Liiton puheenjohtaja totesi, ettei Armstrongilla ole enää sijaa pyöräilyn historiassa.

Miltä Walshista tuntui, kun 13 vuoden jälkeen varmistui, että hän oli oikeassa? Ei yhtään miltään. Päivä oli suuri antikliimaksi.

Hän tviittasi:

”Simple question: if I could ascertain in no time this guy was doping, why couldn’t you?”

Salillinen ihmisiä taputtaa. Aikaa on enää pariin yleisökysymykseen.

Uskooko Walsh, että kukaan on voittanut Ranskan ympäriajon ilman dopingia?

Walsh mainitsee pari kolme nimeä.

”Mutta kaikki loput? Eivät ole.”

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• He jäivät mieleen - 27.06.2013
• Rautahuoneen mies - 24.04.2013
• Ruumis parkkipaikalla - 08.02.2013
• Tuomari Leveson ja toimittajat - 27.11.2012
• Jerry ja Jimmy - 17.10.2012
• Poika ja pankki - 21.09.2012