Mies näytti niin päättäväiseltä kuin ehkä vain keski-ikäinen, vaalitappion uhkaama saksalaisdemari voi. Saksan sosiaalidemokraattien spd:n liittokansleriehdokas Peer Steinbrück esitteli toissa viikolla puolueensa tunnuslauseen vaalikamppailussa, joka huipentuu ensi syksyn liittopäivävaaleihin.

„Das Wir entscheidet“ kääntyy vähän kankeasti suomeksi, mutta pääajatus lienee, että „meidän“ pitää tulla ennen „minua“ ja täten yhteisen edun pitää mennä yksilöiden itsekkäiden pyrkimysten edelle.

Sittemmin on käynyt ilmi, että samaa slogania käyttää myös muuan pätkätöitä välittävä vuokratyöfirma, mikä sopii vähän huonosti palkansaajien etua ajavan puolueen slogansamikseksi. Steinbrück joukkoineen ei ilmeisesti kuitenkaan anna sen haitata.

Ehkä vielä huonompi juttu demarien kannalta on, että myyttisen „meidän“ korottaminen on aiheuttanut yleisemminkin keskustelua „meistä“ puhumisen mielekkyydestä sen herättämien historiallisten mielleyhtymien vuoksi.

Esimerkiksi historioitsija Götz Aly muistutti viime viikolla Berliner Zeitungissa ilmestyneessä kirjoituksessaan, että valikoiduista ihmisistä koostuvien „me“-ryhmien merkitystä ovat propagandassaan viljelleet niin yksilöllisyyttä vihanneet natsit kuin kommunistidiktatuuritkin.

Palataan tähän huomioon lopuksi.

Melkein sata vuotta sitten toisaalla: Masennuksen ja turhautumisen merkit ovat nähtävissä sekä kirjoitetuista riveistä että niiden väleistä.

Tunnettu kirjailija ja satiirikko Kurt Tucholsky kirjoitti heinäkuussa 1919 surumielisen vuodatuksen otsikolla „Berlin! Berlin!“. Tucholsky käytti tuolloin nimimerkkiä Ignaz Wrobel.

Hänen tekstinsä pääsanoma oli, että ensimmäisestä maailmansodasta toipumassa olleet berliiniläiset olivat kadottaneet käsityksen siitä, mikä elämässä todella on tärkeää.

Sen sijaan he vain ahersivat päättömästi päivästä toiseen ja tuntuivat koko ajan olevan joko kahden puhelun välissä tai matkalla tapaamiseen.

Silti he eivät Tucholskyn mukaan enää osanneet luonnollisesti keskustella toistensa kanssa, vaan toisilleen puhuessaan lähinnä kinasivat toistensa ohi. Berliinissä saattoi kuulemma asua vaikka 70 vuotta tutustumatta kunnolla kehenkään.

Tucholskyn teksti voisi yhtä hyvin olla kuvaus monestakin kehittyneen teollisuusmaan kaupungista, jos siitä poistaa kirjoitusvuoden ja kaupungin nimen. Näin tehtiin saksankurssilla, jossa tekstiin tutustuin, eikä kirjoituksen oikeaa aikaa ja paikkaa ollut helppo arvata parinkaan kuuntelun perusteella.

Tällä viikolla näin sattumalta kadulla vierestä, kun nuori nainen ja häntä vastaan tullut, kauppakasseja raahannut, eläkeikäinen ja kumara mies välttivät vain täpärästi yhteentörmäyksen iltapäiväruuhkassa.

Nainen kulki katse älypuhelimensa näytössä kirjoittaen sillä jotain.

Kun he olivat jo ohittaneet toisensa, mies kääntyi turhautuneen oloisena huutamaan jotain sen suuntaista kuin ”nuori neiti, katsoisitte eteenne ettekä vain räpläisi sitä puhelintanne”.

Nainen ei kääntynyt katsomaan moittijaansa, vaan jatkoi eteenpäin edelleen puhelimeensa uppoutuneena. Epäkohteliasta, mutta nykypäivän Berliinissä varsin yleistä käytöstä.

Tapaus toi mieleeni Tucholskyn tekstin. Vain vähän on muuttunut sadassa vuodessa. Ja toisaalta hyvin paljon.

Nainen ei nimittäin kulkenut kadulla yksin. Hän oli todennäköisesti juuri kirjoittamassa viestiä ystävälleen tai kommentoimassa jotakin verkossa tai sosiaalisessa mediassa käytävää keskustelua.

Moderniin länsimaiseen yksilöllisyyteen kuuluu tietoverkkojen ansiosta sekin, että yhteisönsä voi valita itse, eikä sitä tarvitse muodostaa fyysisesti lähellä olevien ihmisten kanssa ellei halua.

Eikä identiteettiään tarvitse etsiä myöskään poliitikkojen maalaamista menneen maailman – todellisista tai kuvitelluista – yhtenäiskulttuureista tai jonkun muun ylhäältä sanelemista „meistä“.

Demareiden kaltaisille perinteisille, joukon ja yhteisön voimaan perustuville, kansanliikkeille tämä on kauniisti sanottuna suuri haaste.

Uuden ajan yhteisöllisyyden ei silti tarvitse jäädä vain virtuaaliseksi. Päin vastoin, täällä Berliinissä se saattaa muuttua konkreettiseksi aivan lähitulevaisuudessa, sillä kaupungin kaduilla voi parhaillaan nähdä julisteita, joissa kootaan väkeä uusnatsien vappumielenosoitusta vastustavaan vastamielenosoitukseen.

Kolme vuotta sitten, jolloin uusnatsit viimeksi yrittivät laajamittaisempaa vappumarssia Berliinissä, yli 10 000 ihmisen vastamielenosoitus pakotti heidät luopumaan voimannäytöstään.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kiire tappaa, kello orjuuttaa ja toimettomuus kalvaa - 23.05.2013
• Taistelu muurista jatkuu - 11.03.2013
• Terveellistä takeltelua - 04.02.2013
• Yhteinen katastrofimme? - 07.01.2013
• Lattialle lakaistut nuoret toivot - 16.11.2012
• Paljasta väkivaltaa - katso kuvat! - 16.10.2012