Mihin minua tarvitaan? “Eihän Suomessa tapahdu mitään.”

02.05.2013
In: Oxford

sailakiuttu

Saila Kiuttu opiskeli lukuvuoden 2012 - 2013 Oxfordin yliopiston Reuters-instituutissa.

– Mitä teet työksesi?

– Olen töissä uutistoimistossa.

– Millä osastolla?

– Kotimaan osastolla.

– Mistä oikein kirjoitat? Eihän Suomessa tapahdu mitään, kaikki voivat hyvin ja maassa vallitsee konsensus.

Tämä keskustelu eri puolilta maailmaa tulleiden toimittajakollegojen kanssa on käynyt minulle jo niin tutuksi, että olen alkanut itsekin epäillä työni merkitystä. Mihin täältä Oxfordista oikein palaan? Mihin toimittajien työtä Suomessa tarvitaan? Paljastamaan, että opettaja töni oppilasta koulussa ja sai sen seurauksena lähteä työpaikastaan? Tai että lellikkifilosofi sai liian helppoa rahaa tieteellisiin ansioihinsa nähden kirjoittaessaan valtioneuvoston pyynnöstä Suomen tulevaisuusselonteon? Tai että kaivosyhtiö on saastuttanut lähijärvien vedet niin, että se vaikuttaa kalakantaan ja järvien virkistyskäyttöön?

Onhan meillä siis tärkeitä aiheita toisin kuin väitetään! Eivätkä nämäkään aiheet olisi tulleet ilmi ilman mediaa. Mutta Suomessa ei tarvitse taistella virkavallan sensuuria tai korruptiota vastaan eikä pelätä joutuvansa pommi-iskun kohteeksi työkeikalla – ainakaan samassa mittakaavassa kuin monessa muussa maassa.

Tarinat muiden stipendiaattien työoloista ovat karua kuultavaa. Pakistanilainen, esimiehenä toimiva stipendiaatti kertoi Reuters Instituutissa pitämässään esitelmässä, kuinka tuskallista on lähettää toimittajia juttukeikalle pommi-iskun jälkeen tietäen, että toinen isku saattaa olla tulossa. Hän sanoo, että on ammattinsa valitessaan tehnyt itsellensä selväksi, että työssä piilee kuolemanriski. Mutta pahempaa kuin oma kuolema on ajatus siitä, että hänen alaisilleen tapahtuisi jotain.

Riskikohteisiin lähdetään Pakistanissa tyypillisesti melko lailla “takki auki”, ilman strategiaa, kokemusta, suojavarusteita ja vakuutusta, hän sanoo. “Toimittajat riskeeraavat henkensä saadakseen pitää työpaikkansa.” Eikä johtoporras välitä, vaikka hän on itse yrittänyt puhua heille työturvallisuuden puolesta.

Intiassa sanomalehdet eivät usein uskalla julkaista arkaluontoisia tietoja. Epäkohtia kaivelevat tehtävään omistautuneet informaatioaktivistit. Ainakin kaksitoista heistä tapettiin 2010 – 2011, kertoo intialaisstipendiaatti.

Myös esimerkiksi Turkissa toimittajia rangaistaan, jos he kritisoivat hallitusta. Toimittajia oli viime syksynä vankilassa noin seitsemänkymmentä.

Pohjois-Koreassa ja Kiinassa sensuuri on vielä moninkertaisesti tiukempaa. Kiinassa jopa tavalliset kansalaiset auttavat virkavaltaa sensuroimistyössä noin 500 euron kuukausipalkalla.

Euroopassakin on maita, joissa esimerkiksi korruptiosta ei voi uutisoida menettämättä työpaikkaansa. Kroatiassa sanomalehdet laittavat toimittajia ulos jos, he eivät suostu jutuissa suosimaan lehden omistamia yrityksiä. Ex-pääministeri ja mediamoguli Ivo Sanader palkkasi toimittajia lehtiinsä istumaan toimettomana, jotta sai heidät ostettua hiljaisiksi.

Näihin esimerkkeihin verrattuna Suomessa toimittajana työskentely on lällärihommaa. Ei tarvitse miettiä, onko valmis uhraamaan henkensä journalismin puolesta. Ei tarvitse pelätä joutuvansa vankilaan tai kuolevansa, jos uutisoi arkaluontoisista asioista.

Mutta kyllähän meidänkin lintukodossamme riittää uutisoitavaa – vaikka kansainvälisen lehdistön otsikoihin päätyvätkin tyypillisesti vain kouluampumiset ja maahanmuuttokriittisten äänien lisääntyminen. Eikä meillä ole enää vahvaa yhtenäiskulttuuriakaan, kuten monet ulkopuoliset väittävät. On monia erilaisia ryhmittymiä, jotka ovat keskenään epäsovussa tai ainakin hyvin irrallaan toisistaan.

Laura Saarikoski herätti juuri Helsingin Sanomien kolumnissaan (27.4.) kysymyksen: Mikä vielä yhdistää suomalaisia? Täältä ulkomailta käsin näkisin, että suomalaisia yhdistää kuitenkin edelleen tietty perusturva – aineellinen ja henkinen. Verrattuna moniin muihin maihin Suomessa on turvallista elää, turvallista ilmaista mielipiteensä, turvallista etsiä ja löytää ja turvallista jopa epäonnistua. Turva ei ole itsestäänselvyys, ja sen pysyvyyden eteen pitää taistella – Erityisesti toimittajien, vallan ja vääryyksien vahtikoirina. Siispä minulla on merkityksellistä tekemistä vielä stipendiaattivuoden jälkeenkin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment