Kolmas ja viimeinen lukukausi Oxfordin yliopistossa on päättynyt. Kaduilla kuljeksii mustiin liehuviin takkeihin pukeutuneita opiskelijoita, jotka ovat tulossa viimeisistä tenteistä. Heillä on kuminauhalla leuan alle kiinnitetyt vappuhatut päässään, ja heidän hiuksensa ovat sekaisin ja nihkeät muoviserpentiineistä, joita he ovat ruiskuttaneet toistensa päälle. Käsissään he roikuttavat avattuja kuohuviinipulloja. He kävelevät kohti kesää.

Olen asunut Oxfordissa kymmenen kuukautta. Niiden aikana olen tavannut kymmeniä uusia ihmisiä, enkä osaa sanoa, miksi juuri nämä ovat jääneet parhaiten mieleeni:

Professori Robert Service opetti 1900-luvun Venäjän historiaa kerran viikossa lukukauden ajan. Hän saapui paikalle vanhalla mustalla miestenpyörällä, riisui öljykangastakkinsa tuolinselälle ja aloitti puheensa yllään aina samanlaiset haalistuneet mustat farkut ja tummansininen villaneule. Ne olivat ihmeellisiä tiistaiaamuja. En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan Neuvostoliitosta yhtä kiehtovasti. Hän ei räpsäyttänyt valkokankaalle ainuttakaan powerpoint-kalvoa. Joskus hän saattoi vilkaista kannettavaa tietokonettaan, mutta yleensä hän vain puhui ja me kuuntelimme. Viimeisen luennon jälkeen opiskelijat alkoivat taputtaa. Myöhemmin kuulin, että nuo aamut olivat hänen viimeiset luentonsa ennen kuin hän jäi eläkkeelle.

Tutkimusohjaajani Ian Jackin tapasin ensimmäisen kerran Lontoossa mediaihmisten Groucho Clubissa, jossa kännykät, iPadit ja kaikki digitaalisen ajan vempaimet ovat kiellettyjä. Jack on kotoisin Skotlannista, hän kirjoitti pitkään Sunday Timesiin, perusti Independent on Sundayn ja päätoimitti Grantaa. Hän on loistava kirjoittaja. Hän sanoi, että eurooppalainen feature-journalismi on kovin erilaista verrattuna amerikkalaiseen: me teemme ”I think” -journalismia, kun taas amerikkalaisten journalismi on enemmän ”I saw” -tyyppistä.

Hän kehoitti ottamaan yhteyttä James Meekiin, Guardian-lehden entiseen toimittajaan, jonka uusin romaani ”The Heart Broke in” oli saanut hyvät arvostelut. Olin lukenut sitä vasta puoliväliin, kun tapasin Meekin Lontoon Bethnal Greenissä. Hän oli tulossa suuresta rumasta kaupungin vuokratalosta, ja hänellä oli yllään ruskea tweettakki. Hän suunnitteli kirjoittavansa talon asukkaista, sillä vuokra-asuntoja oltiin myymässä yksityisille kiinteistösijoittajille. Satoi, kun kävelimme kylmässä tuulessa Victoria Parkissa olevaan ravintolaan, jossa tarjoilija unohti tuoda keiton ja matkapuhelin jätti tallentamatta puolet haastattelusta. Kotona luin Meekin romaanin loppuun — se on yksi parhaista kirjoista, joita olen tänä vuonna lukenut, ja olen lukenut enemmän kaunokirjallisuutta kuin vuosiin.

Eräänä lokakuisena iltapäivänä istuin kuuntelemassa, kun valokuvaaja David Birkin selitti, miten hän oli pyytänyt Afganistanista palanneita sotilaita kertomaan kameran edessä jotain, mistä he eivät olleet puhuneet kenellekään. Jokainen sotilas istui huoneessa, jossa ei ollut muita. Kameran suljin oli auki niin pitkään kuin kuvattava puhui. Birkinin näyttämät valokuvat olivat outoja ja hämmentäviä.

Videojournalisti ja entinen brittiarmeijan upseeri Vaughan Smith maksoi Wikileaksin Julian Assangen 20 000 punnan oikeustakuut. Hän majoitti tämän kartanoonsa Ellingham Halliin Norfolkissa, koska hänestä jonkun piti näyttää, että Britannia on vapaa maa.

Mark Thompsonilla oli hyvin istuva tumma puku, kuten BBC:n pääjohtajalle sopi. Hän oli pitkä ja etäisen tuntuinen mies. Hän puhui kielestä. Kielen tehtävä on olla silta poliitikkojen ja kansalaisten välillä, hän sanoi. Mutta siitä on tullut muuri, eivätkä kansalaiset ymmärrä enää mitään siitä, mitä poliitikot puhuvat. Se on toimittajien syytä. Seuraavana maanantaina hän aloitti sanomalehti New York Timesin pääjohtajana.

Sanomalehtidynastian perillinen Geraldine Allison näytti, miten pienesti suurin osa ihmisistä elää: 85 prosenttia brittinaisista asuu viiden mailin etäisyydellä äidistään. Sellaisessa maailmassa, hän sanoi, tarvitaan paikallislehtiä.

Valokuvaaja Stuart Franklin otti 24 vuotta sitten yhden 1900-luvun tunnetuimmista kuvista. Siinä hintelä valkopaitainen kiinalaismies seisoo panssarivaunujen edessä Pekingissä ja roikottaa käsissään muovikasseja. Myöhemmin Franklinista tuli maantieteen tohtori, ja vielä myöhemmin hän osti pienen järvenrantamökin Norjasta. Hän puhui Ansel Adamsista ja Jorma Purasesta ja siitä, miten hän yhä uudestaan kuvaa mökin pihasta avautuvaa kylmää järvimaisemaa. Jäätymäisillään oleva vesi näytti hänen kuvissaan paksulta kuin öljy. ”Kun tilaa on rajoitetusti, asiat näkee selkeämmin”, hän sanoi.

Lukeminen, The Economistin päätoimittaja John Micklethwait sanoi, on useimmissa tapauksissa nopein ja tehokkain keino saada tietoa jostain asiasta. Robert Douglas-Fairhurst luki luennolla ääneen Shakespearea ja Nalle Puhia, ja kuulen hänen äänensä yhä nousevan ja lausuvan ”And nobody/ KNOWS-tiddely-pom/ How cold my/ Toes-tiddely-pom/ Are growing.”

Ramita Navai oli ihastuttava. Hän kertoi, miten hän oli koettanut näyttää vauraalta arabirouvalta ja matkustanut salaa Syyriaan kuvaamaan dokumenttielokuvaa kapinallisista. Se ei olisi onnistunut ilman syyrialaisia avustajia, joiden nimiä hän vältti huolellisesti sanomasta. Muutamia viikkoja myöhemmin Navai tviittasi, että yksi heistä oli kuollut sala-ampujan luotiin: ”Surullista, että nyt voimme sanoa hänen nimensä ääneen. Mounis Nammous, emme unohda sinua.”

Helen Alexander vaikutti heti mukavalta, kun hän tuli juttelemaan eräällä sunnuntailounaalla. Oli huhtikuun loppu, mutta ulkona oli yhä koleaa ja tuulista, ja kaikki tuntuivat alistuneen siihen, että tänä keväänä kevättä ei tulisi. Hän oli pukeutunut villatakkiin ja suoriin housuihin, hänellä oli lyhyet hiukset, ei meikkiä. Hän kyseli suomalaisesta koulujärjestelmästä ja lasteni koulukokemuksista Oxfordissa ja selitti olevansa erään lontoolaisen tyttökoulun johtokunnassa. Kysyin, mitä muuta hän tekee. Hän kertoi olleensa pitkään töissä The Economistissa, ja kun näytin innostuneelta, hän selitti pahoitellen olleensa markkinoinnissa eikä toimituksessa. Myöhemmin kuulin, että Dame Helen Alexander on Britannian media-alan menestyneimpiä naisjohtajia: hän oli pitkään The Economist Groupin pääjohtaja. Se ”eräs lontoolainen tyttökoulu” osoittautui St. Paul’siksi, yhdeksi Britannian maineikkaimmista yksityiskouluista.

Caroline Thompson oli kiivennyt BBC:n hierarkiassa korkeammalle kuin kukaan muu nainen — BBC:n johto on yhä miesten maailma. Hänkin vaikutti yllättävän arkiselta. Mutta hänestä aisti kovuuden, ja varmaan hän tiesi, mistä puhui, kun hän sanoi, että ilman kiintiöitä BBC:ssä olisi nykyistäkin vähämmän naisesimiehiä.

Margaret Thatcherin kohtasin, kun hänen ruumisarkkunsa nytkähteli hevosten vetämänä pitkin Fleet Streetiä.

Mo Ibrahin saapui luentosaliin ilman solmiota, jotta yleisöstä tuntuisi, että hän, sudanilaissyntyinen matkapuhelinmiljardööri, olisi yksi meistä. Hänen nimeään kantava säätiö palkitsee afrikkalaisia valtionpäämiehiä mutta vain yhdellä ehdolla: näiden pitää siirtää valta seuraajalle demokraattisissa vaaleissa. Jotain Afrikasta kertoo se, että kolmena vuotena kuudesta Ibrahim on jättänyt palkintonsa jakamatta.

Kevättiistaisin istuin kylmässä luokassa untuvatakki päällä kuuntelemassa professori Tariq Ramadania. Hänen isoisänsä perusti Muslimiveljeskunnan Egyptissä vuonna 1928, ja yhdeksän vuotta sitten Ramadan ei saanut viisumia Yhdysvaltoihin ”terroristiyhteyksien” takia. Tulkaa lähemmäksi istumaan, hän kehotti seminaariopiskelijoitaan. Sitten hän alkoi kysellä, ja opiskelivat puhuivat. Joskus he olivat äänessä suurimman osan tunnista, ja Ramadan nyökytteli ja esitti lisää kysymyksiä. Hänen puhui englantia ranskalaisella korostuksella, sillä hän kasvoi Sveitsissä. Kun hän kertoi Muslimiveljeskunnan synnystä, hän sanoi aina ”Hassan al-Banna” eikä koskaan ”minun isoisäni”. Kertaakaan hän ei maininnut, että al-Banna oli hänen äitinsä isä

Kun tunti oli kulunut ja opiskelijat alkoivat pakata olkalaukkujaan, hän sanoi: Älkää unohtako kertoa niille, joita rakastatte, että rakastatte heitä. Don’t forget to tell those that you love that you love them. Sitten hän otti pöydältä tavaransa ja käveli St. Anthony Collegen tuuliselle pysäköintipaikalle.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Rautahuoneen mies - 24.04.2013
• Yksi ei uskonut - 20.03.2013
• Ruumis parkkipaikalla - 08.02.2013
• Tuomari Leveson ja toimittajat - 27.11.2012
• Jerry ja Jimmy - 17.10.2012
• Poika ja pankki - 21.09.2012