”Te ette ainakaan ole opiskelija”, sanoi yliopiston kuppilan töykeä kassa, kun halusin ostaa häneltä ruokailukortin.

”Kyllä vaan”, vastasin. Vastahakoisesti hän suostui myymään minulle Mensa-kortin, johon sai ladata rahaa ja ostaa lounasta, kahvia ym. välipalaa päivän mittaan.

Tietysti olin paljon vanhempi kuin kaksikymppiset opiskelijat.. Freie Universitätin käytäviä kävellessäni huomasin, että he eivät näyttäneet juuri omia lapsiani vanhemmilta. Mutta minäkin, viisikymppinen perheenäiti, olin opiskelija, ensimmäistä kertaa 25 vuoteen.

Meidän perheen elämä oli jo vuosia sitten asettunut omiin uomiinsa: rivitalo, asuntolaina, vakituinen työ, lasten kuljetusta harrastuksiin, aina kiire kotiin kaupan kautta. Arkiriitoja, lomalla rentoa yhdessäoloa. Niinhän kaikille käy. Olisi ollut helppo jatkaa samaa rataa vuodesta toiseen.

”Et saa lähteä, peruuta koko stipendi. Kuka laittaa ruokaa ja huolehtii meistä?”, sanoi nuorempi. ”Lähden, ja sinä tulet mukaan”, vastasin (olin jo päättänyt näin etukäteen– koska äiti tietää parhaiten). 18-vuotias esikoinen oli puolestaan innoissaan: ”Mahtavaa, pääset Berliiniin, milloin lähdetään?” Hän tiesi, että Berliini on taas kerran Euroopan kiehtovimpia kaupunkeja ja että täällä tapahtuu koko ajan.

Miksi siis lähdin? En oikeastaan itsekään tiedä. Töissä oli turvallista ja tuttua, mutta tuli vain tunne, että pitää vielä kerran elämässä hypätä tuntemattomaan ja oppia jotain uutta. Nuorena se oli helppoa, nyt keski-iässä haasteellisempaa.

Ensimmäisen kuukauden jälkeen voin sanoa, että kyllä kannatti. Lokakuun viikot ovat menneet saksalaisen byrokratian rattaissa ja kaupunkiin orientoituessa. Silti alan pikku hiljaa ymmärtää, että olen tosiaan hetken verran huoleton opiskelija vailla loputtomia velvollisuuksia, ihan niin kuin Helsingin kauppakorkeakoulussa 1980-luvulla. Voin valita kivoja kursseja ja istua kahviloissa, joita Berliinissä riittää. Mitä ylellisyyttä!

Parasta tähän mennessä on tietysti ollut, kun 17-vuotias stipendin vastustajakin saapui tänne. Muutaman viikon kokemuksella hän on sentään myöntänyt, että Berliini on kiva kaupunki – vaikkei vedäkään vertoja Tapiolalle. Katsotaan, mitä mieltä hän on parin kuukauden päästä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Jäähyväiset Berliinille - 15.07.2014
• Rakkain terveisin äiti - 02.06.2014
• Sähköposteja mustaan aukkoon - 02.05.2014
• Elämää Schönhauser Alleella - 31.03.2014
• Nuoren miehen painajainen - 03.03.2014
• Hullunhauska saksan tunti - 20.01.2014
• Lukupiiri metrossa - 05.12.2013