Kiinalaista ajanlaskua

03.01.2014
In: Fudan
Avatar photo

Jenny Matikainen

Jenny Matikainen opiskeli Shanghaissa Fudanin yliopiston Chinese Politics and Diplomacy -ohjelmassa lukuvuoden 2013 - 2014.

Tämä maa syö aikaa. Olen vakuuttunut siitä.

Yleensä se raastaa sitä huomaamatta päivieni pinnasta, joskus kuopaisee kauhalla selkäni takaa tunnin tai pari, silloin tällöin repii ja riepoo kokonaisia viikkoja vaikka kuinka taistelen vastaan. Se viettelee ja varastaa, kätkee hetket samaan paikaan kynäni, kamerani ja kirjojeni kanssa. Sinne missä on aikani ajatella mitä täällä oikeastaan tapahtuu. Mistä tulin, minne olen menossa. Mihin tästä eteenpäin, minä ja Kiina.

Neljä kuukauttani täällä on siroteltu takseihin ympäri Shanghain harmaana risteileviä teitä, Keltaisten vuorten ruuhkaisille portaille, Soulin kylmyyteen, alkusyksyn hikisille kaduille. Fudanin tornitalojen hisseihin, portaikkoon kerrosten 12 ja 11 välille koska hissi pysähtyy vain esimmäisessä ja kiinan tunti on toisessa. Metrolinjalle kymmenen, kauppamatkoille, joilla etsin siirappia piparkakkuihin, tutun näköistä hiuslakkaa ja halpaa viiniä. Karaokebaareihin, kampuksen pyöräruuhkiin ja sinne pieneen kahvilaan laitoksemme takana, josta saa kunnollista kahvia ja banaanipirtelöä.

Ennen lähtöä ajattelin, että koska en tee täällä töitä ehdin tehdä tänä vuonna kaiken sen, mille kotona ei enää ollut aikaa. Valokuvaamaan ja kirjoittamaan, kertaamaan päälläseisonnan ja miettimään, kuka minusta tulee isona. Sitten tulin tänne ja ympäristö otti vallan yksilöstä. Siirryin huomaamattani kiinalaiseen ajanlaskuun.

Ehkä osa ajan nopeasta kulusta on psykologiaa, mutta osa selittyy koolla ja etäisyyksillä. Helsingissä päivään mahtuu parhaimmillaan neljä etappia, täällä ehkä korkeintaan kaksi. Kotia vastapäätä ei ole kauppaa, josta saisi maitoa ja leipää, ystävä ei asu naapurissa vaan tunnin metromatkan päässä. Juoksumattojonossa pitää käyttää viekkautta, jotta kukaan muu ei käyttäisi vääryyttä. Päästäkseni eteenpäin olen oppinut rynnimään ja kiilaamaan. Sujauttamaan parsakaalini vieressä seisovan sedän käden alta vaa’alle ja seisomaan liukuportaiden vasemmassa reunassa, jos siltä sattuu tuntumaan.

Aina on jälleen perjantai. Se viikonloppu jona päätän ehtiä etsimään sataman tai kirjoittaa blogin, edes ajatella, kunnes aiy soittaa ovikelloa maanantaina kello kolme tullakseen siivoamaan. Palkkasimme hänet säästääksemme aikaa. Ei auttanu, sekin vietiin.

Välillä tuntuu, että kuljen autopilotilla kohti ensi kesää ja kotiinpaluuta. Asiat tapahtuvat yks, kaks ja kolmantena löydän kuvani punaisesta julisteesta, jossa kerrotaan, että alustan ensi sunnuntaina keskustelun feministikirjakaupassa naisten asemasta Suomessa. Niin voi käydä kun etsii haastateltavia tutkimusaiheeseensa. Seuraavaksi lupaa osallistua keskustelutilaisuuteen, sen jälkeen huomaa lähettävänsä valokuvansa ja tietoja itsestään kahvilan avuliaalle omistajalle. Lopulta päätyy julisteseen Alppi-maiseman viereen miettimään, miten tässä näin kävi. Koska tämä kaikki tapahtui?

Joulu toi tänne paitsi kiihtyvän kiireen kymmenien kirjoitettavien sivujen kanssa, myös kolme vanhaa ystävää. Alkanut vuosi tulee viemään monia niistä uusista tärkeimmistä. Heidän aikansa täällä on loppumassa, itse olen vasta puolivälissä matkaani. Tällä hetkellä ilma on sakeana aluista ja lopuista, tunteista, joita ei ehdi Kiinalta kokemaan.

Autopilotissa on puolensa sillä se vapauttaa turhasta huolesta ja liiasta jossittelusta. Voi olla että olen viimein oppinut elämään hetkessä sen sijaan, että roikun menneessä tai viiletän jo huolehtimassa tulevassa. Mutta nyt tarvitsisin aikaa pysähtyä katsomaan paremmin näitä hetkiä, pureskella ne itse ja jättää vähemmän syötävää tälle ahneelle maalle.

Uuden vuoden kynnyksellä on hyvä tehdä lupauksia. Kiinalaisen ajanlaskun kunniaksi päätän tammikuun lopussa opetella vielä yhden pahan tavan. Varastamaan aikani takaisin.

Sitten keväällä, kun on aikaa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment