Heitä on jokaisella luennolla ja seminaareissamme. Hyvin iäkkäitä valkohiuksisia herramiehiä, jotka istuvat takarivissä tai seinän viereisille tuoleille. He kuuntelevat ensin esitystä, ja hyvin usein sen jälkeen torkahtavat uneen. Välillä tuo uni on hyvin lyhyttä ja kevyttä, ja sieltä havahduttuaan kyseinen henkilö voi esittää erittäin terävän kysymyksen.

Joskus tasainen kuorsauksen ääni paljastaa, että nyt ei vain mietiskellä, nyt nukutaan. Näin kävi viime viikolla, kun selkäni takana istuva, termoskannussa teetä mukanaan kuljettava mies kuorsasi suurimman osan puolentoista tunnin seminaarista. Sitä ei häirinnyt edes vierustoverin ystävälliset töytäisyt kylkeen, kun seinän viereltä kuuluva ääni alkoi jo häiritä luennoitsijankin keskittymiskykyä.

Me toimittajat puhumme heistä usein keskenämme. Olemme huolissamme, jos jotakuta heistä ei ole näkynyt vähään aikaan. Kaikkia meitä kiinnostaa, mikä on näiden, arviolta 90-vuotiaiden miesten tausta. Edelleenkin tiedämme heistä harmittavan vähän. Toimittajan vaistomme kertoo meille, että heillä kaikilla olisi mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan.

Nimeltä tiedän vain yhden heistä. Syksyllä mietin monta viikkoa, kuka on se iäkäs herra, joka istuu hänelle erikseen varatulla sohvalla Nuffield Collegen Butler Roomissa. Se on huone, jossa on takka ja mukavia nojatuoleja, ja jonne me olemme joka perjantai-iltapäivä kello viisi kokoontuneet keskustelemaan mediasta ja politiikasta vaikutusvaltaisten alustajien johdattama.

Sitten joku kertoi minulle, että kyseinen henkilö on herra Butler itse, siis hän, jonka mukaan koko huone on saanut nimensä. Sir David Butler on uranuurtaja vaalien akateemisessa tutkimuksessa ja BBC:n vaalikommentaattori vuosina 1950 – 1979. Syksyllä 90 vuotta täyttävä Butler kuuluu tähän kirjoitukseen oikeastaan vain ikänsä puolesta. Vielä muutama vuosi sitten koko seminaaria vetänyt emeritusprofessori torkahtelee vain harvoin ja esittää teräviä kysymyksiä lähes joka perjantai.

Toisesta, arviolta samanikäisestä herrasta tiedän vain sen, että hän on toiminut nuoruudessaan Wall Streetilla lakimiehenä. Valkoinen parta hyvin hoidettuna, pitkähköt hiukset takaa sidottuna ja räätälintekoiselta näyttävä liivipuku päällään tämä herrasmies on huomiota herättävä jopa Oxfordin mittakaavassa. Kun hän sitten kerran tuli seminaariin mustaan kaapuun ja huiviin pukeutuneena, kukaan läsnä olevista ei tuntunut huomaavan mitään. Paitsi me toimittajat. Helpotuimme, kun hänelle seuraavalla kerralla oli taas liivipuku päällään.

Tähän viimeksi mainittuun herraan yhdistyy kaksikin Oxfordissa vahvaa perinnettä. Ensimmäinen niistä on niin kutsutun eksentrisyyden arvostaminen. Ihminen voi olla hyvinkin erikoinen sekä käytökseltään että pukeutumiseltaan, eikä sitä pidetä ollenkaan pahana. Päinvastoin, sitä arvostetaan. Lahjakkuuksia täynnä olevassa kaupungissa vasta tietynlainen omituisuus takaa neron auran.

Toinen Oxfordissa arvostettava asia koskee kaikkia näitä torkahtelijoita. Se on ikääntyneiden ihmisten suuri kunnioitus. Tultuaan kerran yliopistoyhteisön jäseneksi häntä ei suljeta sieltä koskaan pois. Häntä kuunnellaan ja hänen mielipiteitään arvostetaan. Ja jos hän haluaa torkkua seminaareissa, pitkän uran tehneenä hänellä on siihenkin täysi oikeus.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Oodi ylikomisario Morselle - 29.04.2014
• BBC - valtio valtiossa - 28.02.2014
• Luokkaretki Britanniassa - 27.01.2014
• Välitilinpäätös - 10.12.2013
• ”Parasta ja huonointa journalismia” - 31.10.2013