Myös rokkidiggarin taivaassa on arki
Jarkko Jokelainen
Ensimmäisellä Lontoon-matkallani, reilu neljännesvuosisata sitten, en edes nähnyt Big Beniä, London Bridgeä tai Buckinghamin palatsia, saati Madame Tussaudsin vahakabinettiä tai yhtäkään kaupungin kuuluisista museoista.
Matkalla oli tasan tarkkaan yksi motivaattori. Musiikki. Jos nähtävyyksistä puhutaan, paljon keskeisimpiä kohteita olivat Sohon Marquee-klubi tai Portobello Roadin levykaupat. Niiden olemassaolo tuli kyllä tarkistettua.
Rokkidiggarille Brittein saaret oli tarunhohtoinen kohde. Kateudesta mykkänä tihrustin New Musical Expressin keikkakalenteria viikko toisensa jälkeen. Lontoon levykaupat olivat kuin oman aikansa Spotify: niistä löytyi lähes kaikki. Sinne oli siis päästävä heti kun ikä ja kesätöistä säästetyt rahat mahdollistivat omatoimisen matkailun. Reissujen välillä suoritettiin mielikuvitusharjoitteita keikoista, joille menisin jos voisin.
Kuluneen vuoden aikana ei ole tarvinnut kuivaharjoitella. Lontoo on vajaan sadan kilometrin päässä Oxfordista, ja bussit sahaavat kaupunkien väliä vartin välein yötä päivää. Yhtäkkiä teinivuosien taikamaa oli kätten ulottuvilla.
Arvatkaapa mitä? Myös rokkidiggarin taivaassa tulee lopulta eteen arki. En ole viettänyt aikaani keikoilla tai levykaupoissa sen enempää kuin Helsingissäkään.
Kyse ei ole siitä, etteikö Lontoosta löytyisi houkuttelevia menovinkkejä vaikka joka illaksi. Joka ilta ei vain pysty lähtemään, syystä tai toisesta. Uskokaa pois, myös Britanniassa on välillä pyykkipäiviä.
Kaiken yltäkylläisyyden keskellä oppii äkkiä nirsoksi ja poimimaan kirsikat kakun päältä. Arctic Monkeys ja 50000 brittifania puistokonsertissa – no mikä ettei. Rodriguez kenties viimeisellä kiertueellaan – pakko kai se on. The Strypes ensimmäistä kertaa riittävän lähellä – tämähän on käytävä tarkistamassa. Samaan aikaan keikkakalenterissa lipuu silmien ohi tuhat muuta esiintyjää aiheuttamatta vähäisintäkään tunnereaktiota.
Pilalle hemmoteltu, joku saattaisi sanoa.
Toisaalta Suomi on kuronut kaulaa kiinni viime vuosikymmenien aikana. Helsingistä on tullut kansainvälisten esiintyjien säännöllinen pysähdyspaikka, ja kaupungin levykaupat kestävät vertailun jopa Lontoon vastaaviin. Joskus pitää kiivetä aidan vihreämmälle puolelle oppiakseen arvostamaan, mitä löytyy omalta takapihalta.
Oxfordin keikkatarjonta tuntui Helsingin jälkeen suorastaan takapajuiselta: loputtomasti takavuosikymmenien tähtiä ja tribuuttiyhtyeitä, ajassa kiinni olevia yhtyeitä vain satunnaisesti. Etukäteen kuvittelin pyöräileväni kaupungin ykkösklubille O2 Academyyn viikoittain. Nyt huomaan käyneeni siellä tasan kerran, kun Temples sattui kaupunkiin sopivasti ensialbuminsa julkaisuviikolla.
Brittein saarien tarunhohtoisuudesta on kenties kuoriutunut yksi kerros päältä pois, mutta pyhiinvaelluskohteiden listalla se pysyy tukevasti myös sen jälkeen, kun siirrän itseni takaisin Helsinkiin. Kaiken runsauden keskeltä löytyy aina yksittäisiä konsertteja, joista Suomessa joutuu yhä vain haaveilemaan. Myös Lontoon vetovoima on ennallaan, vaikka Notting Hill on vain varjo entisestään ja Camden Town turistien tukkima. Nyt itäpuolen Islington ja Shoreditch houkuttelevat puoleensa.
Ensi syksyn keikkakalenteria olen jo katsellut sillä silmällä, että löytyisiköhän sieltä riittävän pakottava tekosyy palata pikimmiten takaisin.
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Godzillan ja hiiren kaksintaistelu - 07.05.2014
- Suomalaishäirikkö kansainvälisessä kuvayhteydessä - 28.02.2014
- Seksiä, päihteitä ja väkivaltaa - 05.12.2013
- Älä nyt ainakaan toimittajaksi opiskele - 22.11.2013