Muuttolaatikot on pakattu, matkalaukut odottavat ovenpielessä. Vielä viimeisen kerran kävellään Jerichon katuja, katsellaan kanaalin varren jokilaivoja, käydään korttelin pubissa half pintillä ja lempikahvilassa juomassa flat white. Yliopiston matkamuistomyymälässä kyynelehdin kahden punnan college-pinssien äärellä. Pitäisikö hankkia myös Oxfordin 38:n collegen vaakunoilla koristeltu muki työaamuihin potkua antamaan?

Vielä tämän viikon olen osa Oxfordin satumaailmaa. Katselen lopputenttinsä päättäneiden opiskelijoiden juhlintaa, kun he vaeltavat laumoina vanhoja katuja pitkin mustissa viitoissaan, punaiset neilikat rintapielissä. Viikonloppuna ihmettelemme ilotulituksia, jotka ammutaan vuorollaan kunkin collegen salaisista puutarhoista päättäjäistanssiaisten lopuksi. Nuoret naiset ovat pukeutuneet iltapukuihin, miehillä on mustat rusetit kaulassa.

Tuntuu etuoikeutetulta, että olen saanut maistaa palan Oxfordin yliopistoa ja liittyä 900 vuoden pituiseen oppineiden ketjuun. Opiskelijakortti on avannut ovet maailman vanhimman englanninkielisen yliopiston porttien taakse ja tiedän nyt millaista elämää collegeissa vietetään. Oxfordin opiskelijanuoret ovat Iso-Britannian todellista yläluokkaa, sillä vuosittain vain vähän yli puolet uusista opiskelijoista tulee julkisista kouluista. Loput ovat saaneet pohjakoulutuksen huippukalliissa yksityiskouluissa, johon vain harvalla on varaa ja lukivatpa he Oxfordissa pääaineenaan klassista kreikkaa tai teoreettista filosofiaa, on työura yliopisto-opintojen jälkeen taattu.

On ollut jännittävää seurata Oxfordin perinteitä, mutta ei Suomellakaan ole mitään hävettävää omassa tasa-arvoisessa koulutuksessaan. Koko vuoden me suomalaiset olemme saaneet jopa vitsiksi asti kuulla suomalaisten ja Suomen erinomaisuudesta. Oli kyse sitten peruskoulutuksesta, sananvapaudesta, elämänlaadusta tai kilpailukyvystä – nousee Suomi aina tilastoykköseksi.

Meidät suomalaiset journalist fellowt on opittu tuntemaan täsmällisinä realisteina. Turhaa melua ei pidetä itsestä, työ puhukoon puolestaan. Jotain voitaisiin kuitenkin oppia brasilialaisesta iloisuudesta, syyrialaisesta rentoudesta, afrikkalaisesta karismasta tai venäläisestä itsevarmuudesta. Sekin on tullut selväksi, että aasialaiset todella tekevät tuplasti enemmän töitä ja harvassa maassa nautitaan yhtä paljosta vapaa-ajasta kuin Suomessa. Esimerkiksi intialainen kollega painaa töitä 12 tuntia päivässä pääsääntöisesti seitsemänä päivänä viikossa. Vapaapäiviä on silloin tällöin ja seuraava pidempi loma odottaa vuoden päässä.

Kotiinpaluu jännittää. Millaista on mennä takaisin omaan toimitukseen? Miltä asiat näyttävät Oxfordissa vietetyn opiskeluvuoden jälkeen? Samalla mieli on haikea. En niinkään tule kaipaamaan viikoittaista seminaareissa istumista ja akateemisen maailman koukeroita, vaan kaupungin kansainvälistä ilmapiiriä, joka antaa piristysruiskeen kaikkeen tekemiseen ja olemiseen. Vuosi on antanut paljon energiaa ja ideoita omaan työhön, enkä malta odottaa, että pääsen toteuttamaan niitä käytännössä. Sen vuoksi suosittelen kaikille toimittajille ja muillekin: lähtekää ulkomaille päivittämään itsenne, jos se millään on mahdollista. Asiat asettuvat mittasuhteisiin ja maailma pienenee. Kotiin viemisiksi lähtee annos itsevarmuutta, uskallusta ja rohkeutta.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Mitä tulen kaipaamaan - 28.04.2014
• Salsaa ja saksan kieltä - 07.03.2014
• Tämähän alkaa sujua - 31.01.2014
• Jouluna ei tapahdu mitään - 02.01.2014
• Arki on arkea Oxfordissakin - 09.12.2013
• Alkusäädön jälkeen valmiina opintoihin - 23.10.2013