Los Angelesissa postinumero kielii elämäntyylistä – ja ihonväristä
Riikka Haikarainen
”Tällä alueella asuu hyvin toimeentulevia sinkkuja ja pariskuntia, jotka nauttivat suurkaupunkielämästä. He tekevät töitä asiantuntijoina bisnes-, laki-, it- ja viihdealalla. Asukkaat kuntoilevat säännöllisesti, tarkkailevat syömisiään ja ostavat luomua hyvin varustelluista ruokakaupoista. Arjessa rahaa kuluu vaateostoksiin, matkusteluun, Starbucks-kahviin ja hemmotteluhoitoihin. Keskimääräinen vuosiansio on 75 000 dollaria.” Auts. Osui ja upposi. Asun Los Angelesissa postinumeroalueella, jonka asukkaista 76 prosenttia kuuluu edellä kuvattuun ”Laptops and Lattes” -kuluttajaryhmään. Esri-niminen ohjelmistoyritys on rakentanut tyypittelyn väestötietojen ja markkinatutkimusten perusteella. Tunnistan asuinalueeni (90403 Santa Monica) kuvailusta erittäin hyvin.
Homogeenisen kaupunginosan katunäkymästä voi tehdä toisenkin päätelmän: rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on revennyt laajaksi ja syväksi.
Asunnottomat peseytyvät Santa Monican uimarannan suihkuissa ja yöpyvät makuupusseissa hiekkarannan penkeillä.
Kun lähiravintolan terassilla pöytä tyhjenee, kulman takaa saattaa ilmestyä likaisiin vaatteisiin pukeutunut mies, joka haarukoi jämäruuan suuhunsa.
Santa Monican paloaseman ulkoseinään on kiinnitetty kyltti, jossa lukee ”Safe surrender site”. Se tarkoittaa paikkaa, johon voi jättää vastasyntyneen lapsen, jos hänestä ei pysty huolehtimaan. Viime tammi–maaliskuun välisenä aikana Kaliforniassa 15 lasta jätettiin näihin vastaanottopisteisiin.
Santa Monican katukuvaa tarkastelemalla tajuaa nopeasti, miten tuloerot kietoutuvat yhteen etnisen taustan kanssa. Lähipuiston mammajoogaryhmät, palkatut koirienulkoiluttajat ja kuntoilijoita hyppyyttävät personal trainerit ovat etnisesti yhtenäistä – valkoista – porukkaa. Santa Monican asukkaista 78 prosenttia ilmoittaa olevansa valkoihoisia ja vain 4 prosenttia tummaihoisia.
Yhdysvalloissa etninen tausta liittyy myös siihen, millainen ystäväporukka ympäriltä löytyy ja kenet kokee luotetukseen. Public Religion Research -instituutti julkisti elokuussa kiintoisan tutkimuksen aiheesta. Tutkijat pyysivät vastaajia nimeämään enintään seitsemän ihmistä, joiden kanssa he ovat keskustelleet ”tärkeistä asioista” viimeisen puolen vuoden aikana. Sitten vastaajilta kysyttiin näiden keskustelukumppanien etnistä taustaa.
Kävi ilmi, että valkoihoisten sosiaaliset verkostot koostuvat 91-prosenttisesta toisista valkoihoisista; vain viisi prosenttia juttukumppaneista edustaa jotain muuta etnistä taustaa. Tummaihoisilla 83 prosenttia sosiaalisista verkostoista rakentuu muista tummaihoisista. Kärjistäen: valkoihoiset tukeutuvat toisiin valkoihoisiin, mustat mustiin. Republikaanien ja demokraattien väliltä ei löytynyt vastauksissa merkittävää eroa.
Kuinkahan paljon aito empatia ja ymmärrys lisääntyisi, jos näin ei olisi? Madaltuisiko kynnys puuttua arkiseen rasismiin, jos siitä kuulisi omilta läheisiltään?
Oman maisteriohjelmani 22 opiskelijasta kaikki ovat naisia. Porukastamme neljä määrittelee itsensä tummaihoiseksi. Yksi heistä kertoi tutustuneensa alakouluikäisenä koulussa kivaan tyttöön, josta tuli hyvä leikkikaveri. Sitten yhtäkkiä uusi tuttavuus häipyi; leikit vain loppuivat. Kävi ilmi, että leikkikaverin isä oli kieltänyt tyttöjen yhteiset touhut, ”koska se toinen on musta”.
Kun kuulen tällaisen kokemuksen, tapahtuu jotain hyvin arvokasta: voin nähdä oman valkoihoisen todellisuuteni ulkopuolelle.
Vaikka täkäläinen arki jakautuu etnisen taustan ja tulojen mukaisiin kupliin, moni toki yrittää rakentaa siltoja ihmisyhmien välillä. Joskus rajoja rikotaan viihdeteollisuuden avulla. Greyn anatomia -tv-sarjan käsikirjoittaja Peter Nowalk kävi yliopistoni tv-luennolla kertomassa uudesta draamasarjastaan How to Get Away with Murder, jossa oikeustieteen opiskelijat ratkovat rikoksia professorinsa johdolla. Seurasi kiintoisa keskustelu roolihahmojen etnisestä taustasta.
Peter Nowalk ei halunnut määritellä pilottijakson käsikirjoitukseen hahmojen ihonväriä, joten rooleihin koekuvattiin iso kirjo eri värisiä näyttelijöitä. Päärooliin oikeustieteen professoriksi valittiin lopulta tummaihoinen Viola Davis. Mutta kun tuli aika koota käsikirjoittajien ryhmä, Nowalk kutsui mukaan “kaksi valkoista miestä, valkoisen naisen, tummaihoisen naisen, tummaihoisen homomiehen ja aasialaisen miehen”.
Käsikirjoittajaporukan kirjavuus on hänen mielestään välttämätöntä, jotta hahmoista ei tule stereotyyppisiä.
Löytyykö tällaista ajattelua Suomesta?
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Mikä arvo on journalismilla? — Lue ainakin nämä 8 juttua - 18.06.2015
- Journalismi muuttui live-tapahtumaksi, joka myy salit loppuun - 29.05.2015
- Uskontojournalismin kurssi opettaa, miten päästä jumalapuheen taakse - 14.04.2015
- Jos sitä vähän unelmoisi - 27.02.2015
- "Ymmärtäminen muistuttaa seksiä" – tiedejournalismin oppeja Kaliforniasta - 02.01.2015
- Saanko esitellä: Viisi kontaktia - 30.09.2014
- "Mahdolliselta tuntuu" – kolme vinkkiä huippuyliopistosta - 26.08.2014