Alussa oli koko ajan huono omatunto. Kiire jäi töihin ja Suomeen, koko vuoden to do -listalla oli vain kolme asiaa: käy luennoilla, tee tutkimus, opi uutta. Riittääkö se muka? Huomasin vieraantuneeni rauhallisesta työnteosta, pitäväni tehokkuuden merkkinä sitä, että työpäivän päätteeksi on kaikkensa antanut olo.

Nyt opin hitaasti. Todistaakseni itselleni, että silti opin, päätin listata isoimmat oppini tähän mennessä.

1)    Suomi ei ole jälkijunassa, ainakaan journalismissa

Lähdin datajournalismiseminaarista yhdessä itävaltalaisen opiskelukaverini kanssa. Puhuimme luennosta, ja tulin siinä ohessa kehaisseeksi oman toimitukseni datavelhoja. Kerroin, miten helppoa ja innostavaa yhteistyö heidän kanssaan on, miten he sanovat oudoimpiinkin ideoihin ”joo, tehdään”, miten hienoja heidän omat ideansa ovat, miten nopeasti tulosta syntyy.

Opiskelukaverini oli hetken hiljaa ja kysyi sitten, tarkoitanko kenties graafikoita. Ei, en tarkoita. Tarkoitan datajournalismitiimiä. Kävi ilmi, että sellaista ei itävaltalaisen (isossa) työpaikassa ole. Eikä ole kenelläkään muullakaan, paitsi meillä suomalaisilla ja kurssimme ranskalaisella, joka on itse yksi Le Monden kolmesta datajournalistista. Hän taas kertoo, että yhteistyötä muun toimituksen kanssa ei ole juuri lainkaan. Printtitoimittajat tekevät omia juttujaan, digipuoli omiaan, datajournalistit omiaan. Toisten tekemisiä kummastellaan.

Kun BBC:n visuaalisen journalismin pomo vieraili seminaarissamme, hän esitteli datatiiminsä onnistuneimpia hankkeita. Toiset olivat yhteiskunnallisesti merkittäviä selvityksiä, toiset kevyempiä, kuten se, jossa toimitus laittoi kissojen kaulapantoihin gps-paikantimia ja yleisö saattoi seurata netissä reaaliajassa, missä kissat liikkuivat. Yleläinen opiskelukaveri pisti paremmaksi: ”Me teimme tuon saman susilla.”

2)    Nousussa nyt: jakaminen ja juttumitat

Kurssillamme on tähän mennessä vieraillut journalisteja ja pomoja muun muassa Huffington Postista, Twitteristä, The Guardianista, Financial Timesista, BBC:ltä ja Reutersilta. Näkökulmat ovat vaihdelleet, mutta kaksi asiaa on noussut esiin lähes kaikkien puheessa: jakaminen ja juttumitat.

Sosiaalisen median jakoja arvostetaan, mitataan ja tavoitellaan täällä selvästi kiihkeämmin kuin Suomessa. Juttumitoista lähes kaikki ovat yksimielisiä. Juttujen on syytä olla joko todella lyhyitä tai todella pitkiä. Keskimittaisia ei halua kukaan. Miksi? Koska niitä ei jaeta.

3)    Lapsen ikävä ei ole kevyt

”Äiti, sä riistät meiltä kaverit ja kodin”, totesi kuopus ennen muuttoamme Oxfordiin. Totta, niin tein. Siinä toivossa, että ulkomailla asuminen antaisi heille kielitaidon ja kyvyn katsoa asioita monesta näkökulmasta. Vakuutin, että he myöhemmin kiittäisivät minua tästä kokemuksesta. Luulin valmistautuneeni ikävään ja siihen, että alku olisi myös raskasta. Siihen en kuitenkaan osannut valmistautua, että Britanniassa myös lapset ovat varautuneita. Ystävällisiä, mutta yksityisiä. Vaikka koulussa on kavereita, kestää kauan ennen kuin kukaan kutsuu kotiinsa. Siihen asti ollaan iltaisin ja viikonloppuisin äidin kanssa, ilman kavereita.

4)    Kaiken, ihan kaiken voi tehdä toisin

Kun hain stipendiä, mietin pitkään, minne hakisin. Ehkä Shanghaihin? Saisi kunnon kulttuurisokin. Oppisi kyseenalaistamaan monta itsestäänselvyyttä, kun katselisi aamuisin puistossa takaperin käveleviä ihmisiä.

Päädyin Oxfordiin ja ajattelin, että tuttuahan tämä, melkein naapureita ollaan. Ja juuri siksi yllätti ja ihastutti, kuinka monissa pienissä asioissa voi ajatella ja tehdä toisin. Bussiin jonotetaan eikä ryysitä, ovet aukeavat sisään eivätkä ulos päin, lasten vuosiluokka koulussa määräytyy sen mukaan, ovatko he syntyneet ennen vai jälkeen elo-syyskuun taitteen eikä pelkän syntymävuoden mukaan. Collegen kuntosalilla on vain kaksi juoksumattoa, mutta yksitoista soutulaitetta.

5)    Tämä Suomeen: sivistynyt väittely

”Tekonne oli törkeä, rikollinen ja se vaaransi koko kansakunnan turvallisuuden.” ”Vastustan kaikkia argumenttejasi, mutta kiitos silti.” ”Erittäin kiinnostava tutkimus. Mielestäni tulokset kaatuvat kuitenkin siihen, että olet määritellyt tutkimusjoukon väärin.”

Kaikki nämä puheenvuorot olen kuullut seminaarien jälkeen käydyissä keskusteluissa. Seminaarien runko on aina sama: puhujalle on aikaa 40 minuuttia, keskustelulle 50. Keskusteluaika loppuu aina kesken. Ensimmäisessä seminaarissa me journalistit olimme hiljaa, sen jälkeen olemme oppineet taistelemaan puheenvuoroista, kohteliaasti tietenkin. Keskustelu on aina tiukkaa, älykästä ja ystävällistä. Rantautuisipa tämä tapa Suomeenkin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Koraani kännykkääsi, ole hyvä - 16.06.2015
• 9 vinkkiä Oxfordiin lähtijöille - 07.05.2015
• Nalle ja niukka nyökkäys - 18.03.2015
• Kauhistuneet kirurgit - 04.02.2015
• Unelmakoulu - 29.12.2014
• Joku muu, mikä? - 29.10.2014