On maanantai-ilta marraskuun lopussa, ja Oxfordissa sataa vettä. Luentosalin edessä seisovaa miestä se ei näytä painavan. Hän näyttää kävelevältä Kalifornia-stereotypialta: hyväntuuliselta, rennolta, itsevarmalta ja ruskettuneelta. Luennon aluksi hän riisuu pikkutakkinsa ja löysää solmiota, ja kun hän avaa suunsa, kuulijat syövät hänen kädestään.

Michael S. Malone on teknologiaan erikoistunut kirjoittaja ja bisnesmies, ja Saïd Business School on kutsunut hänet luennoimaan opiskelijoilleen – joita Malone puhuttelee tuleviksi toimitusjohtajiksi – teknologia-alan yrittämisen ja erityisesti Silicon Valleyn tulevaisuudennäkymistä.

Minä ja opiskelukaverini vaihdamme salissa tuon tuosta paljonpuhuvia katseita. Malonen lausahdukset teknologia-alasta eivät juuri voisi olla kauempana niistä huolestuneen, hämmentyneen ja sisuuntuneen välimaastossa liikkuvista puheevuoroista, joita olemme kuunnelleet journalismiluennoilla koko lukukauden. Malone sanoo esimerkiksi näin: “Nyt on täydellinen aika perustaa yritys. Kun idea on hyvä, rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Rahan tuloa ei kerta kaikkiaan voi estää.” Hmm. Ei kuulosta tutulta.

Malone toteaa myös, että koska painopiste Silocon Valleyssa on siirtymässä sosiaalisista verkostoista niin sanotusti kovempaan kamaan eli älylaitteisiin, teknologiapiireissä kukaan ei enää pidä softapuolen koodareista. Me toimittajat alamme nauraa. Koodaamisesta on puhuttu lähes jokaisella luennollamme, ja journalistien kesken sävy ei todellakaan ole vihamielinen. Koodaaminenhan on avain onneen.

Sattumalta olen osallistunut juuri pari päivää sitten luennolle, jolla niin ikään puhuttiin Silicon Valleysta. Puhuja oli Emily Bell, Columbia Journalism Schoolin digitaalisen journalismin yksikön johtaja, ja hänen luentonsa käsitteli start up -yritysten ja journalismin suhdetta. Koska Bell on toimittaja, hänen puheenvuoronsa sävy oli kaukana Malonen tulevaisuudenuskoa ja optimismia henkivästä alustuksesta. Siitä huolimatta yleisö antoi Bellille niin innostuneet aplodit, että ellemme olisi hillityssä, perinteisessä yliopistokaupungissa, joku olisi saattanut tömistää lattiaa ja huutaa brava.

Bellin sanoman ydin liittyy muutoksiin journalismin jakelussa. Nykyään uutisia ei enää vain julkaista – niitä jaetaan ja niistä tykätään. Sosiaalisen median aikakaudella mediayhtiöt ovat yhä niitä, jotka julkaisevat journalismia, mutta juttujen jakelu ei ole enää perinteisen median omissa käsissä. Esimerkki: Facebookilla on yli 800 miljoonaa aktiivista käyttäjää, ja 30 prosenttia yhdysvaltalaisista aikuisista mainitsee Facebookin tärkeimmäksi uutislähteekseen.

Journalismin kannalta tilanteen tekee kinkkiseksi se, että teknologiayritykset eivät ole mediayrityksiä, ja niiden insinöörit harvemmin ajattelevat erityisesti journalismin jakelua palveluja kehittäessään. Silicon Valleyn teknologiayritykset eivät myöskään ole palkanneet joukolla toimittajia miettimään tätä puolta bisneksestään.

Esimerkiksi Facebook ja Twitter kiistävät tiukasti tekevänsä toimituksellisia valintoja, mutta Facebookin algoritmista on tullut lyhyessä ajassa tärkein yksittäinen tekijä, joka säätelee sitä, millaisiin uutisiin ihmiset törmäävät. “Kun Facebook pystyy manipuloimaan käyttäjän tunteita  muuttamalla algoritmiä, voiko se vaikuttaa muihinkin asioihin, kuten ihmisten äänestyskäyttäytymiseen?” Bell kysyy.

Tämän vuoksi mediataloilla olisi kiire kehittää omia työkaluja ja palveluja eikä vain pyrkiä reagoimaan suosittujen sosiaalisten alustojen tekemisiin. Asialla on merkitystä paitsi mediatalojen menestyksen myös demokratian kannalta.

Tällä hetkellä tilanne on synkkä. Yksikään mediatalo ei ole kehittänyt menestynyttä sosiaalista palvelua sillä välin, kun start up -pohjalta ponnistaneet yritykset kuten Facebook, Twitter, YouTube ja WhatsApp ovat kasvaneet vaikutusvaltaisiksi. Perinteisiltä mediataloilta on puuttunut osaaminen ja halu ripeisiin liikkeisiin, ja printin suojelu on hidastanut digitaalista kehitystä. Mutta jostain on aloitettava. “20 vuotta sitten Google oli tohtorinväitös, ja kymmenen vuotta sitten Twitteriä ei ollut olemassakaan”, Bell lohduttaa.

Bell listaa asioita, joiden kanssa ei pidä viivytellä: On kehitettävä palveluja, jotka on suunniteltu nimenomaan julkisen palvelun journalismin jakelua ja keskustelua varten. Tämän lisäksi toimittajat tarvitsevat koulutusta digitaalisten työkalujen käyttöön ja teknologisen ajattelun omaksumiseen. Teknologiasta pitää myös alkaa raportoida paljon nykyistä laajemmin. Toimittajien on lakattava käsittelemästä teknologiaa vain uuden iPhone-mallin jonottamisena ja avattava sitä yhteiskunnallisena, valtaan ja ihmisoikeuksiin liittyvänä asiana. “Teknologiasta pitäisi tehdä juttuja samalla tavalla kuin parlamentista”, Bell sanoo luennon lopuksi.

Minä ja opiskelukaverini poistuimme Bellin luennolta yhtä inspiroituneina kuin tulevat toimitusjohtajat Malonen nostattavan puheenvuoron jälkeen pari päivää myöhemmin. Bisneskoulun luennolta mieleeni jää Malonen neuvo hyvän tiimin kokoamisesta. Hänen mukaansa menestyvässä teknologiayrityksessä on tilaa myös niille, joille koodi ei ole likimainkaan äidinkieli: “Tarinankertojia ja runoilijoita tarvitaan aina. Jonkun on tuotettava sisältö kaikkiin yritysten kehittämiin kanaviin ja palveluihin.”

Journalisteilla vain ei ole varaa tyytyä pelkkään tarinankerrontaan.

Emily Bellin luennon voi katsoa täällä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Oxfordin taivaan alla - 28.05.2015
• Brändi kunnossa - 23.04.2015
• 10 + 1 Oxford-vinkkiä niille, jotka eivät ole kiinnostuneita collegeista ja Morsesta - 30.03.2015
• Vice News ja siniset silmät, eli mistä Oxfordin luennoilla puhutaan - 26.02.2015
• Jää hyvästi, Kings Head! - 30.01.2015
• Pardon ja kuusi muuta kuolemansyntiä - 27.11.2014
• Kilpaillaanko? - 27.10.2014