Metaforien kuningatar. Sellaista lempinimeä kantaa K.C. Cole, yliopistoni USC:n tiedejournalismin professori. K.C. on 68-vuotias nainen, joka on tehnyt pitkän uran Los Angeles Timesin tiedetoimittajana ja palkittuna tietokirjailijana. Hän rakastaa fysiikkaa, editoi jutuista pois jokaisen löysän sanan ja jakaa luennoilla kuivattuja persimonin siivuja välipalaksi.

K.C. on kuulu metaforistaan varmaan siksi, että hän on erikoistunut fysiikkaan, kosmologiaan ja matematiikkaan – aloihin, jotka tarjoavat mysteerejä tutkijoillekin. (Mitä kvanttimekaniikka oikeastaan tarkoittaa? Mitä suhteellisuusteoriasta seuraa?) Tiedejutussa hyvä metafora toimii siltana asiantuntijatiedon ja suuren yleisön välillä; se järjestää ja luokittelee tiedon helposti nielaistavaksi. Tai sitten se luo kuvan ilmiöstä, jota arkijärki ei edes pysty käsittämään. Atomin rakenteen selvittänyt Niels Bohr sanoi aikanaan näin: ”Kun puhumme atomeista, kieltä voi käyttää vain runouden tavoin. Runoilijakaan ei keskity kuvailemaan faktoja vaan luomaan mielikuvia ja mielleyhtymiä.”

Tietysti myös faktojen on oltava jutussa oikein. Kamppailu tiedetoimittajien ja tutkijoiden välillä kilpistyykin siihen, raiskaavatko toimittajat asiasisältöä kun he selittävät tiedettä suurelle yleisölle. K.C.:n näkemys on lohdullinen: yksinkertaistaminen on välttämätöntä, mutta se ei tarkoita jutun tyhmentämistä. Toimittaja suodattaa, valitsee olennaisen tiedon. Jos yleisön hukuttaa liikaan tietoon, tärkein sanoma häviää ja vastaanottaja joko tuskastuu tai väsähtää.

Viimeisen kahden vuoden ajan olen tuottanut ja editoinut Helsingin Sanomien tiedesivuja ja terveysjuttuja. Vasta täällä Kaliforniassa olen kunnolla sisäistänyt,  millaista tiedejournalismia haluan luoda. Kiitos siitä kuuluu K.C.:lle. Hänen teesinsä ovat selkeitä ja helppoja muistaa: Lukijat ovat älykkäitä. Älä silti oleta, että kukaan ymmärtää sinua. Älä myöskään oleta, että kukaan uskoo sinua. Joka jutun pitää selittää, miten voimme tietää käsiteltävän ilmiön.

Eniten K.C.:n opetuksessa innostaa kunnianhimon ja leikkisyyden yhdistelmä. Paras tiedejuttu kertoo tarinan ja tuottaa oivalluksia mutta pitää samalla napakasti otteessaan – jopa naurattaa. K.C. tutustui 1970-luvun alussa fyysikko Frank Oppenheimeriin, joka oli yksi atomipommin kehittäjistä. Oppenheimerin riemukas motto kuului: ”Ymmärtäminen muistuttaa paljolti seksiä: sillä on käytännöllinen päämäärä, mutta tuo päämäärä ei ole useinkaan syy sen harrastamiseen”.

Nautinnollista ymmärtämistä edeltää usein joukko kärhämiä. Taitava tiedetoimittaja luo luottamuksellisen suhteen tutkijoihin ja testaa ideoitaan – ja metaforiaan! – heidän kanssaan. Sen jälkeen eteen saattaa kuitenkin tulla uusi ongelma: medioiden portinvartijat (joihin itsekin vielä viime keväänä kuuluin). K.C. on kuvannut eräässä artikkelissaan, miten tiedetoimittajan tie nousee pystyyn, koska jutun ostaja – toimitussihteeri, tuottaja tai päätoimittaja – ei halua tuntea itseään tyhmäksi.

Nämä portinvartijat ovat usein varsin kykeneviä ja fiksuja tyyppejä, jotka pyrkivät ymmärtämään kaiken käsiensä läpi kulkevan sisällön. Kun vastaan tulee ilmiö, jota tutkijat itsekään eivät vielä tajua, jutun tilaaja hämmentyy. Tuottajaporras saattaa ajatella, ettei epämääräisestä, vaikeasti käsitettävästä ilmiöstä kannata kirjoittaa. Mutta entä jos juuri mystisimmät aiheet ovatkin lukijoista niitä kutkuttavimpia?

Tänä päivänä tutkijan on helppo ohittaa media ja viestiä itse verkossa omista tutkimustuloksistaan. Myös silloin metaforat tulevat tarpeeseen. K.C.:n kurssilla vieraili neurotieteen professori Pat Levitt, joka on erikoistunut lasten aivojen kehitykseen ja toimii Harvardin yliopiston Developing Child -keskuksen asiantuntijana.

Keskus yrittää parantaa kaltoinkohdeltujen lasten asemaa viestimällä uusinta tutkimustietoa lasten neurologisesta kehityksestä. Pat Levitt on kehittänyt kollegoineen metaforia, jotka jokainen meistä tajuaa. Developing Child -keskus puhuu esimerkiksi lasten aivojen arkkitehtuurista: aivoja voi verrata talon rakentamiseen. Jos vauvan tarvetta vuorovaikutukseen laiminlyödään tai häntä pahoinpidellään, aivojen ”perustukset” jäävät rakentumatta ja biologinen kehitys häiriintyy. Se aiheuttaa ”huojuvan talon”: myöhemmin ilmaantuvia ongelmia sekä tunteiden säätelyssä että tiedonkäsittelyssä. Toinen tutkijoiden metafora on myrkyllinen stressi. Lapsi kyllä sietää hetkellistä stressiä turvallisessa ympäristössä, mutta jos hän elää keskellä jatkuvaa kaltoinkohtelua ilman huolenpitoa, aivojen kehitys suistuu raiteiltaan.

Parhaimmillaan metafora synnyttää paitsi ymmärrystä myös tunteen. Ja usein vasta tunne saa ihmisen toimimaan – esimerkiksi auttamaan muita ihmisiä. Tätä ilmiötä tutkin radio-ohjelmassa, jonka toimitin osana syksyn opintojani. Aiheena oli myötätunto. Juttu lähestyy empatiaa fysiikan, matematiikan ja evoluutiobiologian näkökulmista. Myös metaforien kuningatar K.C. esiintyy jutussa, jonka voi kuunnella täältä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Mikä arvo on journalismilla? — Lue ainakin nämä 8 juttua - 18.06.2015
• Journalismi muuttui live-tapahtumaksi, joka myy salit loppuun - 29.05.2015
• Uskontojournalismin kurssi opettaa, miten päästä jumalapuheen taakse - 14.04.2015
• Jos sitä vähän unelmoisi - 27.02.2015
• Los Angelesissa postinumero kielii elämäntyylistä – ja ihonväristä - 26.11.2014
• Saanko esitellä: Viisi kontaktia - 30.09.2014
• "Mahdolliselta tuntuu" – kolme vinkkiä huippuyliopistosta - 26.08.2014