Nalle ja niukka nyökkäys
Satu Vasantola
Uutisissa kerrotaan festareista, joilla teinityttö kuoli alkoholi- ja ketamiinimyrkytykseen. Haastateltavina ovat poliisin lisäksi kuolleen tytön isä ja sisar.
Sisko itkee, isä nieleskelee. Molemmat kertovat vuorotellen, miten upea, lahjakas ja ystävällinen kuollut tyttö oli, miten hän haaveili oikeustieteen opinnoista, murtuneita läheiset nyt ovat. He antavat myös ohjeita muille nuorille. Isä neuvoo pysymään erossa huumeista, sisko kehottaa varovaisuuteen ketamiinin kanssa. Ottakaa mieluummin muita päihteitä tai jos välttämättä haluatte käyttää ketamiinia, olkaa todella varovaisia, sisko neuvoo. Isän kulmakarvat kohoavat hiukan, ja haastattelu päättyy.
Muutama päivä myöhemmin BBC:n uutiskameroiden edessä istuu äitejä ja isiä, eräällä heistä nalle kainalossaan. Itkevät vanhemmat kertovat, miten kaipaavat kadonneita tyttäriään. He puhuvat suoraan kameralle, kertovat perheistään ja vetoavat lapsiinsa: ”Jos näet tämän, please, tule takaisin kotiin. Kukaan ei syytä sinua mistään, haluamme vain sinut terveenä takaisin. Rakastamme sinua niin paljon.” Edellispäivänä uutisissa on kerrottu kolmesta tytöstä, joiden epäillään matkustaneen Syyriaan liittyäkseen ISISiin.
Tämänkaltaisia pätkiä näkee BBC:llä lähes päivittäin. Kun kerrotaan lastensuojelusta, kameran edessä istuu asiantuntijoiden lisäksi myös äiti ja yläkouluikäinen poika, jonka entiset pahat tavat käydään yksityiskohtaisesti läpi. Välillä studiossa istuu murhaajan veli vastaamassa kysymykseen, rakastaako ja kunnioittaako hän veljeään yhä.
Toimittajana katselin tätä ensin kummastellen ja vähän ihaillenkin: Miten ihmeessä toimittajat saavat kaikki nämä ihmiset avautumaan elämästään noin avoimesti? Eikö kukaan kyseenalaista järkyttyneiden omaisten haastattelemista? Kuukausien kuluessa löysin ainakin osittaiset vastauksetkin: Ei, eipä tunnu kyseenalaistavan. Avoimuus mediassa taas on englantilaisuutta tutkineen sosiaaliantropologi Kate Foxin mukaan maan tapa ja osa englantilaista kulttuuria – olkoonkin, että se on täysin ristiriidassa kulttuuriin muuten kuuluvan yksityisyyden varjelemisen kanssa.
Fox vietti vuosia tarkkaillen oman maansa kansalaisia, haastatellen heitä ja tehden kenttäkokeita. Media-avoimuutta hän kutsuu printtipoikkeukseksi (sisältää myös tv:n ja sosiaalisen median), minkä ei pidä erehdyttää luulemaan, että tv:ssä asioistaan kertonut haluaisi kertoa niistä esimerkiksi kutsuilla.
Foxin mukaan yksityisyys on englantilaisille pakkomielle. Siksi kuuluisat puutarhat ovat talojen takana, korkeiden aitojen suojassa. Siksi ei ole suotavaa esittäytyä vieraille, ainakaan keskustelun alussa. Nimi on henkilökohtainen tieto, se kerrotaan vasta, kun toiseen on jo vähän tutustuttu.
Telegraphin toimittaja totesi, että tarkka yksityisyyden vaaliminen tekee englantilaisuudesta sisäpiirin vitsin. Hauskaa on, kuten brittihuumoria seuranneet tietävät, mutta vain oman porukan kesken nauretaan antaumuksella. Vieraille hymyillään kohteliaasti.
Jos haluaisi oikeasti päästä sisälle tähän yhteiskuntaan ja ymmärtää yksityisyyden rajat, olisi varmaan asuttava täällä vuosia. Tosin osa brittitavoista kuulostaa suomalaisiin korviini kovin tutuilta, kuten esimerkiksi tämä Foxin havainto: bussipysäkillä ei puhuta. Kun Fox haastatteli englantilaisia bussipysäkkikäytöksestä, selvisi, että kanssamatkustajalle voi alkaa nyökätä niukasti, kun on kulkenut tämän kanssa samalla bussilla päivittäin vuoden. Tämä sääntö on vilkkaita ihmisiä varten. Ujot odottavat kaksi vuotta.
Miksi vasta vuoden päästä, kysyi Fox.
Tyhmä kysymys, vastasivat haastateltavat. Onhan selvää, että jos nyökkää, on vaarana, että toinen voi toivottaa hyvää huomenta. Sen jälkeen voitaisiin päätyä tilanteeseen, jossa pitäisi puhua vieraalle, pahimmassa tapauksessa joka päivä. Varjelkoon!
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Koraani kännykkääsi, ole hyvä - 16.06.2015
- 9 vinkkiä Oxfordiin lähtijöille - 07.05.2015
- Kauhistuneet kirurgit - 04.02.2015
- Unelmakoulu - 29.12.2014
- Hidasta oppia - 01.12.2014
- Joku muu, mikä? - 29.10.2014