Kultakalalaki on jonkun mediatutkijan keksintö, en muista kenen. Se on puolihumoristinen yhtälö, joka on mittaavinaan keskivertolukijan tai -katsojan mielenliikutuksen määrää hänen katsoessaan uutisia. Sen idea oli suunnilleen se, että katsojan mielenliikutuksen määrä on sama silloin, kun viisituhatta ihmistä kuolee kaukaisessa konfliktissa, tai laiva uppoaa ja surmaa 50 ihmistä naapurimaassa, tai kun yksi ihminen kuolee kolarissa naapurikunnassa, tai kun oma kultakala kuolee akvaarioonsa.

Tutustuin lakiin, kun tein graduani yli kymmenen vuotta sitten. Nyt Oxfordissa olen palannut siihen taas. Mikä määrää lopulta sen, mikä maailman lukuisista konflikteista päätyy uutisiin? Ja huh, eikö tämä kysymys ole jo liian kulunut edes esitettäväksi? 

Tätä kirjoittaessani aamun lehdet täyttyvät uutisista Israelin ja Palestiinan tapahtumista. Tilanne on vakava ja uutisten arvoinen, sen tiedämme kaikki, vaikka monimutkaisen konfliktin juuret ovat monen mielessä peittyneet jo muun informaatiopölyn alle. 

Entä sitten Etelä-Ossetia? Pienenpieni pläntti maata jossakin Venäjän ja ööö, Georgian välissä. Montako ihmistä siellä pitäisi kuolla, ja kuinka monta ulkomaalaista, että sodasta tulisi kiinnostava? Viime elokuun sota oli kiinnostava, kiitos Venäjän. Karmaisevan, imperialistisen, säälimättömän ja kyynisen Venäjän.

”Jos ei Venäjä olisi ollut mukana, eihän sota olisi ketään kiinnostanut”, valaisivat minua BBC:n toimittajat.

BBC kuuluu maailman uutisvälineistä kattavimpiin ja parhaisiin sikäli, että a) kiitos valtavien resurssien, myös maailman vähemmän tunnetut kolkat pääsevät eetteriin b)  kiitos valtavien resurssien ja valtavien paineiden suhteessa noihin veronmaksajilta tuleviin resursseihin, siellä harrastetaan itsereflektiota. Georgian sodan hoitamisesta syntyi paksu sisäinen muistio, josta en tosin ole nähnyt kuin kansilehden. Niinpä minä marras- joulukuun päivinä ravasin BBC:ssä ja kyselin Georgian sodasta.

Kiintoisaa oli huomata, miten eri tavalla saman talon journalistit asiaa pohtivat. Eräs miestoimittaja, ansioitunut entisen Neuvostoliiton tuntija, sanoi suoraan, ettei Georgian / Etelä-Ossetian kuulukaan ketään kiinnostaa. Hänen mukaansa maailma on täynnä itsenäiksi tahtovia pieniä kansoja. Yritin vetää yhtäläisyysmerkkejä Kosovoon, mutta kollega tyrmäsi tämänkin ajatuksen: entisen Jugoslavian alue sentään on Euroopassa, toisin kuin Abhasia ja Etelä-Ossetia. Minä olin eri mieltä, mutta en sanonut sitä ääneen.

Kollega suorastaan turhautui minuun. Hänen mielestään kyselin epärelevantteja asioita. Esimerkiksi juuri kultakalakysymys siitä, mitkä konfliktit ovat journalisteille tärkeitä, on epärelevantti kysymys sikäli, että kovin usein kaikki riippuu ajasta, rahasta ja siitä, missä sattuu olemaan kirjeenvaihtajia. Orwellilaisen näkymättömän mekanismin sijaan uutiskäytäntöä määräävät arkiset käytännöt.

Jos olisin oikea tutkija, olisin varmaan kysynyt, eivätkö nuo käytännötkin ole valintoja ja kumpua jonkinlaisesta maailmakäsityksestä. Mutta olen kuitenkin tehnyt muutaman kuukauden ulkomaantoimittajan töitä ja siksi pysyin hiljaa.

Lopuksi kollega pyysi anteeksi kyynisyyttään. Minusta se oli vain realismia.

Toinen toimittaja, oikeammin tuottaja radion puolella, oli lähes päinvastaista mieltä. Hänen mielestään journalismi oli sodan alkaessa laiskaa ja monista jutuista paistoi tietämättömyys. Sitäpaitsi sotia Euroopan itälaidalla ei pitäisi väheksyä.

”Konfliktien taustat ja pieni määrä historiaa olisi hyvä tietää”; hän sanoi.

Puhuimme pitkään Kosovosta. Tuottajan mielestä oli alun perinkin selvää, että Kosovon tunnustaminen johtaisi ongelmiin toisaalla. Olin samaa mieltä. Lähdin tapaamisesta vaikuttuneena ihmisestä, joka tiesi niin paljon niin monista asioista. Ehkä olin vaikuttunut siksi, että olin kaikesta samaa mieltä.

Sitä en muuten tiennyt, että Abhasian ensimmäisessä sodassa 1992-93 kuoli enemmän ihmisiä kuin Kosovon konfliktissa.

Sen verran opin reissuillani, että kultakalalain lisäksi on olemassa myös ”maatuskalaki”. Se syntyy tilanteessa, jossa journalisti työskentelee kaukaisen ja monimutkaisen konfliktin parissa – sellaisen, kuin Etelä-Ossetia. Konfliktin alkaessa maailman silmille räjäytettiin kuva Venäjän aggressiosta ja pienestä ja pippurisesta Georgiasta sen armoilla. Sitten, kun pöly vähän laskeutui, ja muutkin kuin venäläistoimittajat pääsivät Etelä-Ossetiaan, kuva alkoi monipuolistua. Georgian rooli konfliktissa alkoi seljetä, ja samalla huomattiin sodan todelliset häviäjät: siviilit piskuisessa, rutiköyhässä Etelä-Ossetiassa. Maatuskalakia seuraillen vielä tästäkin ryhmästä löytyy sitten se pienempi ja säälittävämpi ryhmä  – tässä tapauksessa etniset georgialaiset Etelä-Ossetiassa. Ja jos heitä pilkotaan ryhmiin, löytyvät naiset, lapset, työttömät ja niin edelleen. Maatuska-laista on hyvä olla tietoinen, sillä siinä on kyse perusinhimillisistä asioista, säälistä ja myötätunnosta.Liika maatuskan purkaminen voi toisaalta viedä laiskaan lässytysjournalismiin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kauniit ja rohkeat ulkomaantoimittajat – ja sitten me muut - 01.06.2009
• Luokka-asiaa - 07.04.2009
• Venäjä, Venäjä, Venäjä - 19.02.2009
• Kohteliaisuuksien ja hankaluuksien maa - 18.11.2008