Auringossa sateenkaaren värein välkähteleviä saippuakuplia leijui eilen Columbia Journalism Schoolin edustalla. Master of Arts –ohjelmamme opiskelijat puhalsivat niitä innostuneina kilpaa kaikkien aikojen viimeisen seminaarimme jälkeen. Ilmassa oli selvää karnevaalitunnelmaa – musiikki pauhasi pienestä mankasta, jotkut poksauttelivat kuoharipulloja samalla kuin toiset räpsivät ikimuistoisia kuvia koulun edessä komeilevan Thomas Jeffersonin patsaan ympärillä.

Saippuakuplia koulun edessä.

Helpotus ja haikeus. Ne ovat ehkä parhaimmat sanat kuvailemaan sitä tunteiden sekamelskaa, joka minut valtasi katsellessani uusien ystävieni vapautunutta karkelointia koulumme rappusilla. Nyt se on sitten ohi, tämä uskomattoman rankka ja työntäyteinen vuosi, joka on rikastuttanut elämääni ainutlaatuisella tavalla. Uusien ihmisten, ajatusmallien ja oppikokonaisuuksien lisäksi Amerikan ”ihmemaa” on tullut minulle aivan eri tavalla tutuksi, vaikka tuskin olen päässyt fyysisesti sitä kokemaan Manhattanin Upper West Sidella sijaitsevan Columbian campuksen ulkopuolelle. Syvät keskustelut maan politiikasta seminaarien aikana, lukuisat koulussa esitelmöimässä käyneet toimittajat ja sadat printit paikallisten tiedotusvälineiden julkaisemista artikkeleista ovat kaikki syventäneet ymmärtämystäni tästä suurten ristiriitojen maasta.

Toimittajakoulun väkeä ja koko valtakuntaa aivan lukuvuoden alusta lähtien on varmasti eniten puhuttanut näkyvästi esillä ollut poliisiväkivalta afroamerikkalaisia kohtaan. Saavuin maahan vain runsaat pari viikkoa Fergusonissa, Missourissa, tapahtuneen välikohtauksen jälkeen, jossa 18-vuotias Michael Brown kuoli poliisin ammuttua häntä edestäpäin. Levottomuudet puhkesivat välittömästi, ja tiedotusvälineet ympäri maailmaa levittivät kuvia palavista autoista ja kyynelkaasua suitsuttelevista konstaapeleista.

Mielenosoitukset jatkuivat marraskuun lopulla, kun suuri valamiehistö päätti olla nostamatta syytettä Brownin tappanutta komissaari Darril Wilsonia vastaan. Hän oli valamiehistön mukaan ampunut itsepuolustukseksi, vaikka välikohtauksesta oli erilaisia, ristiriitaisia tulkintoja ja silminnäkijälausuntoja. Jälleen rakennuksia paloi ja poliisi ja mielenosoittajat ottivat yhteen.

Harvinaisen monta samankaltaista mellakkaa on esiintynyt eri puolilla maata opiskeluvuoteni aikana. Joidenkin kurssitovereitteni mukaan rasismia ei ole vuosikymmeniin puitu kaduilla tai medioissa samoissa määrin kuin kuluneena vuotena. New York ei jäänyt ilmiön ulkopuolelle. Brownin tavoin aseeton afro-amerikkalainen Eric Garner kuoli täällä poliisien käsittelyssä viime kesänä. Kun miehen pahoinpidellyttä poliisia ei tuomittu, mellakat levisivät kulovalkean tavoin ympäri maata joulukuun alussa. Arizonassa poliisi ampui huumeidenkäyttäjä Rumain Brisbonin luultuaan miehen kädessä pitämää pillerirasiaa aseeksi, minkä jälkeen mielenosoittajat valtasivat Phoenixin kadut vuoden lopulla.

Tämän vuoden puolella poliisien käyttämää rasistista väkivaltaa vastaan osoitettiin jälleen mieltä poliisin ammuttua pakoon juoksevaa Walter Scottia kahdeksasti selkään Etelä-Carolinassa huhtikuun alussa. Baltimoressa rakennukset ja autot paloivat Freddy Grayn kuoltua poliisin väkivaltaisen pidätyksen jälkeen saman kuun lopulla. Molemmissa tapauksissa poliisit saivat syytteet. Columbian yliopiston edestä pystyi harva se päivä bongaamaan yksittäisiä poliisiväkivaltaa vastustavia aktivisteja kookkaille pahvipaloille raapustettujen iskulauseidensa kera.

Toisaalta moni poliisikin on saanut surmansa viime kuukausina. Wenjin Liu ja Rafael Ramos surmattiin heidän partioidessaan Brooklynissä joulukuun lopulla. Syytetty väitti murhien olleen kosto virkavallalle Michael Brownin tapon johdosta. Toinen poliisi, konstaapeli Brian Moore, jota aseistettu mies ampui naamaan Queensissä toukokuun alussa, sai osakseen huomiota herättävän kookkaan muistotilaisuuden muutaman viikko sitten. Tätä kirjoittaessani Barack Obama on juuri julkisesti lohduttanut niiden 124 poliisin sukulaisia, jotka menettivät henkensä palveluksessa viime vuonna.

”Voimme tehdä kaiken mahdollisen vähentääksemme köyhyyttä niissä naapurustoissa, joissa olette palvelleet. Meidän pitää työskennellä ahkerammin sen eteen, ettei kuilu virkavallan ja suojeltavien yhteisöjen välillä kasva”, Obama lausahti osana kansallisen poliisiviikon juhlallisuuksia Washington DCssä muutama tunti sitten.

Tilastot näyttävät, että 24 % enemmän poliiseja tapettiin palveluksessa viime vuonna kuin edellisvuonna. NPR:n mukaan 126 poliisia sai surmansa vuonna 2014 ja 102 vuonna 2013. Poliisin tappamien aseettomien afroamerikkalaisten määrää on hankalampi arvioida, sillä osavaltioiden poliisilaitosten tilastot ovat usein puutteellisia ja saamattomissa. Think Progress –sivusto uutisoi viime joulukuussa, että ProPublican teettämän tutkimuksen mukaan puolet poliisin ampumista on mielisairaita, ja että nuoret mustat miehet kuolevat 21 kertaa todennäköisemmin poliisin käden kautta kuin valkoihoiset nuorukaiset.

Demokraattien presidenttiehdokas Hillary Clinton oli puhumassa Columbian yliopistossa viime kuun lopulla tilaisuudessa, johon minua ei onnistanut saada lippua. Presidentinvaalikampanjoinnissa muihin verrattuna varaslähdön saanut Clinton toitotti kehokameroiden tarpeellisuutta poliisiväkivallan kitkennässä. Hän mainitsi myös tuloerojen kasvavan kuilun Yhdysvalloissa ja väitti Obaman tavoin, ettei turvallisuusongelmaa voida ratkaista ilman toimenpiteitä köyhyyttä ja työttömyyttä vastaan.

Avoimesta ikkunastani sisään huutavat poliisi- ja paloautojen sireenit muistuttavat minua aiheesta päivittäin. Eilen kävellessäni iltamyöhällä kotiin, kivenheiton päässä talonyhtiöstäni sijaitsevan poliisiaseman edessä viisi konstaapelia oli työntämässä pidätettyä miestä mustamaijaan. ”Ai! Käsiraudat kiristävät liikaa”, mies huusi muuten autiolla kadulla. Pyyhälsin varsin nopeasti aseman ohi, ja mieleeni muistui muutaman viikon takainen Al Jazeera American lähetys, jossa peräti viisi uutista käsitteli poliisiväkivaltaa ja USAn rotukysymystä.

Viidentoista hengen politiikan seminaariryhmässämme oli yksi afroamerikkalainen mies Giorgian osavaltiosta. Kenialainen ryhmäläisemme kertoi minulle, kuinka tämä opiskelija usein jakoi ajatuksiaan rotukysymyksestä hänen kanssaan. Mies koetti saada kenialaista mukaan keskusteluihin syrjinnästä ja rasismista, mihin afrikkalainen oli vastannut ettei hän kykene samaistumaan USA:n mustien tilanteeseen. ”Keniassa meillä ei ole rotuperäistä rasismia, ja täällä en tunne kuuluvani afroamerikkalaisten joukkoon”, hän selitti. Hän sanoi usein unohtavansa kokonaan oman ihonvärinsä keskustellessamme rotukysymyksestä. Tilanne oli hauskasti päinvastainen kun puheenaiheeksi nousi Barack Obama. Kenialainen näytti olevan ylpeämpi USAn ensimmäisestä mustasta presidentistä ja puolusti tämän politiikkaa vahvemmin kuin kukaan luokkamme viidestä amerikkalaisesta, ymmärrettävistä syistä.

Politiikkaan erikoistuvat Master of Arts -kandidaatit viimeistä kertaa yhdessä Columbia Journalism Schoolin hississä.

Viimeisestä seminaaristamme on kulunut reilu vuorokausi ja tuntuu kummalliselta ja haikealta kirjoittaa siitä imperfektissä. Syvät, jaetut pohdinnat, joskus kiivaatkin väittelyt, jokaviikkoiset esitelmät ja seminaarin jälkeiset ahtaat hissiajelut takaisin kuudennesta kerroksesta koulun aulaan ovat enää vain muistoja – kuin poksahtaneita saippuakuplia. Onneksi minulla on mahdollisuus jäädä tänne vielä muutamaksi viikoksi sulattelemaan oppimaani, elämään tovi Columbia-kuplan ulkopuolella ja ottamaan ainakin jossakin määrin selvää siitä New Yorkin todellisuudesta, josta jokapäiväiset sireenit ja mellakkauutiset ovat minua jatkuvasti muistuttaneet.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ohi on… - 15.06.2015
• Pyrähdys Washington DC:hen tutustumaan amerikkalaisen demokratian kyseenalaistajiin - 17.03.2015
• Kun metropoli yhtäkkiä hiljenee… - 03.02.2015
• Runsaudenpulan aiheuttamat valinnan vaikeudet ja juuri ja juuri mukiinmenevät tulevaisuuden näkymät - 10.11.2014
• Uusi osoitteeni on Manhattan - 10.10.2014