World Press Institute yrittää esitellä fellow’illeen Yhdysvaltoja mahdollisimman monelta kantilta, joten yhtenä elokuisena viikonloppuna meidät kaikki 10 fellow’ta vietiin Pohjois-Minnesotaan pikkukaupunkiin nimeltä Ely.

Me asuimme kenialaisen kollegan kanssa tunnetun kamariorkesterin eläköityneen huilistin vieraina hänen mökillään. Maisema oli kuin Suomessa: järvi ja mäntymetsää. Lähes koko ajan satoi ja lämpötila oli noin 7 astetta, joten meidän piti lämmittää mökkiä polttamalla puita takassa. Yhtenä päivänä kävimme katsomassa susia ja karhuja.

Suomalaiselle tämä kaikki oli tietenkin tuttua, mutta muu ryhmä räpsi kuvia innoissaan. Kenialainen kämppäkaverinikin ihmetteli ympäristöä ja luontoa, jollaista hän ei ollut koskaan nähnyt.

Viimeisenä iltana kuitenkin selvisi, ettei nairobilaiselle ollut eksoottisinta kylmyys, sudet, karhut tai havumetsä.

”Miten ihmeessä joku voi saada elantonsa soittamalla klassista musiikkia orkesterissa”, hän ihmetteli ääneen viimeisenä iltana. Se oli pohdituttanut häntä siinä vaiheessa kaksi päivää koko ajan.

Minnesotan Saint Paulissa sijaitseva World Press Institute kerää joka vuosi 10 toimittajaa eri puolilta maailmaa yhdeksäksi viikoksi Yhdysvaltoihin. Ensimmäiset kolme viikkoa vietetään Minnesotassa, seuraavat viisi tien päällä Yhdysvaltojen isoimpia kaupunkeja kiertäen. Ohjelma on vaikuttava, vierailemme useissa isoissa tiedotusvälineissä, yliopistoissa ja ajatushautomoissa sekä tapaamme virkamiehiä, poliitikkoja ja neuvonantajia.

Reilussa kahdessa kuukaudessa stipendiaatti oppii paljon Yhdysvalloista, mikä on tietenkin koko ohjelman tarkoitus.

Sivussa oppii kaikenlaista pientä kanssakulkijoiltaan. Me 10 olemme tänä vuonna Australiasta, Bulgariasta, Intiasta, Argentiinasta, Brasiliasta, Saksasta, Ukrainasta, Bangladeshista, Keniasta ja Suomesta. Siinä on monta erilaista kulttuuria ja tapaa katsoa maailmaa (ja aikakäsitystä).

Kaikki ovat tietenkin ammattitoimittajia. Useimmat ovat matkustaneet paljon. Joten monista asioista ajattelemme samalla tavoin, olemme osa maailmanlaajuista kaupunkilaista keskiluokkaa. Myös kenialainen ystäväni, joka on matkustellut sekä Länsi-Euroopassa että Yhdysvalloissa. Mutta silloin tällöin joku sanoo jotain yllättävää ja pysäyttävää. Tällaiset hetket pakottavat pohtimaan, mitä itse pitää itsestäänselvyytenä.

Meitä, eläkkeellä olevaa huilistia ja minua, vähän nauratti kysymys elannon ansaitsemisesta Beethovenia soittamalla.

Aiheesta virisi kuitenkin hyvä keskustelu. Minä olin tietysti tottunut, että klassista musiikkia tuetaan pitkälti verovaroin. Täällä Yhdysvalloissa rahoitus kerätään enemmän yksityisiltä tukijoilta. Minnesotan sinfoniaorkesteri oli pitkään työsulussa, kun johtokunta yritti saada muusikoita laskemaan palkkojaan lahjoitusten vähennyttyä. Ajat ovat olleet kovia myös Saint Paulin kamariorkesterissa.

Mutta en ole lainkaan varma, osasimmeko vastata kenialaisen kysymykseen uskottavasti. Vähän jäi tunne, että emme.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Donald ja minä - 16.10.2015
• Oxford valmistautuu pääsykokeisiin - 03.12.2009
• Nokkela sanailua - 29.10.2009