Kipitän Finnairin koneelta vauhdilla John F. Kennedy -lentokentän käytävien läpi. New Yorkin pääkenttä lukeutuu maailman ruuhkaisimpiin ja JFK on juuri esitellyt nurjempaa puoltaan: reilun vartin etuajassa saapuneen Helsingin-lennon matkustajat joutuivat odottelemaan koneessa kentän reunalla 25 minuuttia putkipaikan vapautumista. Melkoista tehottomuutta näin isolta kentältä, ajattelen kävellessäni, ja lähetän mielessäni tsemppiterveiset matkatovereille, joille tuli kiire jatkolennolle – kuten Wyomingiin matkalla olleelle Suomen Pankin pääjohtajalle Erkki Liikaselle, joka ennen koneesta lähtöään ennätti huikata mukavat keihäskisan tulokset.

Itse suuntaan terminaali 8 läpi kohti uuden kotikaupunkini New Yorkin rajatarkastusta. Pistän töpinäksi, sillä rajajonot ovat legendaariset pituudestaan ja haluan ehtiä ennen varsinaisen iltapäiväruuhkan alkua. Vauhdinpito kannattaa ja pääsen rajatarkastajan juttusille jo vartin päästä.

Rajavartija ottaa sormenjäljet, valokuvan, vilkaisee passia ja viisumia. Jaa, että olet opiskelemaan tullut? Kyllä, pitää paikkaansa, vastaan. Columbiaan journalismia? Juuri niin. Oletko työskennellyt toimittajana? Virnistän ja vastaan: joo, melkein 20 vuotta. Hymyni hyytyy kuitenkin silmänräpäyksessä.

“Tänään kaksi toimittajaa ammuttiin kuoliaaksi suorassa lähetyksessä televisiossa”, rajatarkastaja sanoo.

Tuijotan ällistyneenä takaisin. Mitä, mitä… kuulinkohan nyt oikein?

Hän kertoo, että virginialaisen televisiokanavan aamutv:n toimittaja ja kuvaaja oli ammuttu samana aamuna kesken suoran lähetyksen. Myös haastateltavaa oli ammuttu ja tämä oli sairaalassa.

Ihmettelemme molemmat järkyttävää tapahtumaa samalla, kun rajavartija leimaa passin ja tekee maahantulomerkinnät. “Tervetuloa Yhdysvaltoihin ja hyvää päivän jatkoa”, rajatarkastaja toivottaa ja lähden terminaalin harmaata käytävää kohti matkalaukkujen noutopaikkaa miettien ammatin vaaroja.

Virginialaisen WDBJ-TV -kanavan aamutv:n toimittajan Alison Parkerin ja kuvaajan Adam Wardin murhat nousivat valtakunnalliseksi ykkösuutiseksi. Toimittajakuntaa kylmäsi lisäksi se, että ampujaksi osoittautui heidän entinen kollegansa, joka oli saanut kanavalta lähtöpassit jo pari vuotta sitten lyhyen työsuhteen jälkeen.

Toimittajat olivat nousseet itse uutisaiheiksi jo ennen ampumatragediaa, kiitos republikaanien presidenttiehdokkuudesta kisaavan Donald Trumpin. Ensin hän sai naiset kimpaantumaan seksistisellä kommentillaan Fox-kanavan politiikan toimittaja Megyn Kellysta ja heti perään Yhdysvaltain latinoväestö oli takajaloillaan Trumpin heitätettyä maan suurimman espanjankielisen tv-kanavan Univisionin uutisankkurin Jorge Ramosin ulos tiedotustilaisuudesta.

Mediapeliin vuosikymmeniä sitten rutinoitunut Trump oli vetäissyt herneet nenään toimittajien normityöstä. Republikaanien ensimmäisen tv-väittelyn vetäjiin lukeutuneen Kellyn linja oli ollut miljardöörin makuun liian tiukka, kun taas Ramos oli yrittänyt kysyä tiedotustilaisuudessa tarkennuksia Trumpin vaaliohjelman kärkihankkeista, kuten 11 miljoonan laittoman latinosiirtolaisen karkottamisesta maasta sekä aidan rakentamisesta Meksikon vastaiselle rajalle.

Muutkin mediat toivat esille presidenttiehdokkuutta havittelevan Trumpin kampanjan toimintatavat: vähänkin kriittisempi juttu aiheutti välittömästi mollaustwiittien ryöpyn tai kiukkuisen puhelun suoraan kyseisen median ylimmälle johdolle.

Mediatalojen johtajat ovat kuitenkin järjestään tukeneet vankasti ja julkisesti toimittajiensa linjaa. Esimerkiksi Foxin omistaja Rupert Murdoch kuittasi nollausyritykset twiittaamalla kiitokset vaalipaneelia vetäneelle tiimille ja kehottamalla Trumpia totuttelemaan uudenlaiseen elämäänsä julkisuuden valokeilassa.

Mutta osataan sitä muuallakin: Egyptissä kolme Al Jazeeran toimittajaa tuomittiin äskettäin vankeuteen “valheellisesta ja puolueellisesta uutisoinnista”, koska tv-kanavan – ja siten myös sen palkkalistoilla olevien – katsotaan tukevan kiellettyä Muslimiveljeskunta-puoluetta. Kiinassa taas osakemarkkinoiden myllerryksestä kirjoittaneet taloustoimittajat joutuivat pyytämään tv:ssä julkisesti anteeksi “virheellistä ja paniikkia lietsonutta” kirjoitteluaan.

Monimutkaistuvassa ja hetkien sykäyksissä elävässä maailmassa toimittajan työstä on tullut entistä tärkeämpää, mutta samalla siihen kohdistuu aiempaa enemmän paineita niin vallanpitäjien, mediapelin taitavien vallantavoittelijoiden, eri intressiryhmien kuin yleisönkin puolelta. Painostussoitot päätoimittajille ja esimiehille, Twitter-tilin, Facebook-sivut, sähkö- tai puhepostin tukivat vihaviestit, toimiston ja työkalujen tuhoaminen, toimittajan itsensä, tämän perheen tai lähteiden uhkailu ovat arkipäiväistyneitä riskejä.

Samaan aikaan yleisö haluaa yhä enemmän, yhä nopeammin, yhä tarkempaa ja yhä intiimimmälle tasolle menevää raportointia. Ne vaativat yhä suuremman panoksen myös valmiiksi joka päivä itsensä likoon nimellään ja naamallaan laittavalta toimittajalta. Harva meistä tulee työpäivän mittaan tai jutun perässä kulkiessa miettineeksi, millaisia mahdollisia seurauksia siitä koituu itselle tai muille. Ja talla linjalla on jatkettavakin, ilman ennakko- tai itsesensuurin pilveä roikkumassa olkapäällä.

Mutta niinkö se on, että ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön? Kasvatetaan vain norsua paksumpi nahka, jota eivät vihaviestit tai rankka painostus läpäise?

Ryöpyn vastaanottavaan päähän joutuminen on silti rankka kokemus paksunahkaisimmallekin toimittajalle. Siitä selviäminen vaatii oman organisaation tukea, mikä edellyttää toimituksellisen johdon ammattitaitoa ja suoraselkäistä journalistista asennetta vaikeiden taloudellisten aikojen keskelläkin.

Iso osa meistä Columbian journalismikoulun tämän vuoden maisteriopiskelijoista on työskennellyt perinteisissä mediataloissa eri puolilla maailmaa. Mutta mediakentän muutos tarkoittaa, että jatkossa yhä useammin toimittajan on kyettävä työhönsä itsenäisesti ja ilman merkittävän instituution arvovallan antamaa selkänojaa.

Toisaalta uutiset putkahtavat esille enenevässä määrin virallisten kanavien ulkopuolelta. Älypuhelimet ja verkkomediat ovat mahdollistaneet tiedon toimittamisen ja julkaisun kaikille. Toimitukset hyödyntävät kernaasti tyrkyllä olevan laarin antia kissakuvista ampumavideoihin yleensä ilmaiseksi ja suuremmin ajattelematta niiden mahdollisia seurauksia kansalaisjournalisteille. Verkossahan se on kuitenkin, eikös?

Mutta netissä ei ole mahdollista muuttaa mieltään. Esimerkiksi Pariisissa Charlie Hebdon toimitusta vartioineen poliisiin murhan kuvannut nuorukainen latasi videonsa verkkoon saman tien, mutta tarkemmin ajateltuaan poisti sen kymmenen minuuttia myöhemmin. Video oli kuitenkin jo levinnyt ja hetken päästä sitä pyöritettiin jo paikallisessa tv-lähetyksessä.

Kun tieto liikkuu välittömästi ja rajattomasti, mihin piirretään journalistisen työn turvarajat? Onko niitä ylipäätään enää mahdollista määrittää?

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Tutkivan valokeilassa - 12.05.2016
• Argumentaation autuus - 18.03.2016
• Politiikan tosi-tv:tä: miljonäärit tahtovat presidentiksi - 01.02.2016
• Ääripäiden New York - 23.12.2015
• Journalismi vs. terrorismi - 23.11.2015