Venäjä, Venäjä, Venäjä
Salla Nazarenko
Eräässä seminaarissa sain keskustelua aikaan. Sen verran kiivasta keskustelua, että seminaarin vetäjä kysyi, haluaisinko jäädä vielä jälkeenpäin juttelemaan vierailuluennoitsijan kanssa. En oikeastaan halunnut, mutta jäin kuitenkin, kun en pystynyt livahtamaan ohikaan. Olin perin hämmentynyt ja jopa nolo – tarkoitus ei ollut provosoida.
Mutta tottahan minä provosoin, kun kysyin Venäjästä. Tunnustetaan, vielä pahempaa: kysyin olisiko läntisessä Venäjä-uutisoinnissa korjaamisen varaa. Että onko se turhan negatiivista, ja jääkö siitä pois joitain nyansseja. Ja sain taas kerran tuta, että Venäjä-uutisointi on yksi median pyhistä lehmistä: sitä ei saa arvostella eikä kyseenalaistaa, ei edes varovaisesti.
”Olen kanssasi täysin eri mieltä: Venäjä-uutisointi ei ole tarpeeksi negatiivista”, vastasi luennoitsija.
”Putin ei ole läheskään niin suosittu, kun mielipidemittaukset antavat ymmärtää, ja korruptio on valtavaa. Kansalla ei ole vaihtoehtoja, vaalidemokratiaa ei ole”… ja niin edelleen ja niin pois päin. Sainpa sellaisenkin kommentin, että ”Salla, I thought you were on our side”. Olo oli kuin Kremlin paikalle lähettämällä provokaattorivakoojalla, jonka ainoa tehtävä oli ajaa muut raivon partaalle.
Luennoitsija selitti vielä kärsivällisesti, että Venäjän televisio on täysin kontrolloitua. Hän selvästi ajatteli, että minulla ei oikeasti ole haisuakaan siitä, millaista Venäjällä oikeasti on. Että siksi kyselen tyhmiä.
Hämmennyin tilanteesta niin, etten saanut selitettyä kantaani oikein loppuun asti.
Minun kysymykseni perustui omaan kokemukseeni Venäjästä. Minulla on paljon kokemusta korruptoituneesta, epädemokraattisesta, toimittajille vaarallisesta Venäjästä – monen tutun kollegan kohtalo on ollut surullinen. Mutta minulla on myös kokemusta siitä Putinin Venäjästä, josta kansan syvät rivit ovat kovin ylpeitä. Siellä talous kasvaa, kadut ovat siistit, elämä turvallista kuin Neuvostoliitossa. Nimenomaan kuin Neuvostoliitossa. Neuvostonostalgia elää ja voi hyvin. Tätä Venäjää näkee mediassa aika harvoin. Ihmiset, hyvin monet ihmiset, ovat oikeasti tyytyväisiä valtavassa, sekavassa, epädemokraattisessa isänmaassaan.
Mutta meille Venäjä on ongelma. Se on piikki lihassa, kapula rattaissa ja kaikki muut kliseet. Se on jättiläismaa, jonka emme haluaisi olevan suurvalta, koska se on niin arvaamaton ja aggressiivinenkin. Se haluaa nielaista meidät heti Viron, Latvian, Liettuan ja Ukrainan jälkeen, eikä siihen ole luottamista.
Oikeastaan halusin seminaarissa kehitellä ajatusta siitä, miten suuri railo virallisen ja epävirallisen Venäjän välillä on. Ja miten ”kova uutisointi” keskittyy tuohon viralliseen, juuri siihen pelottavaan putinilaiseen. Venäjän asukkaista noin 10 miljoonaa asuu Moskovassa, viisi Pietarissa ja loput 130 + provinsseissa. Kuinka usein kirjeenvaihtajilla on mahdollisuus kiertää provinsseja? Ja miten he sen tekevät? Virallisissa MID:in delegaatioissa vai ihan itsekseen, junilla ja busseilla?
Minun väitteeni on, että Venäjällä on liian vähän sellaisia kirjeenvaihtajia, joilla olisi kokemusta muustakin kuin virallisesta. Jotka ovat joskus asuneet muuallakin kuin kirjeenvaihtajien vartioidussa talossa, ja joilla on ystäviä eri yhteiskuntaluokista ja eripuolilta maata. Vai onko se niin, että pienikin henkilökohtainen sympatia Venäjää kohtaan vaarantaa puolueettoman journalismin?
Oli miten oli, minä pidän kiinni pienestä yksinäisestä dissidentin mielipiteestäni. Ja väitän jopa, että suomalaiset Venäjän-kirjeenvaihtajat tekevät työnsä joskus paremmin kuin kollegansa suuresta maailmasta. Huolimatta siitä, miten kamalan vaikeaa se on.
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Kauniit ja rohkeat ulkomaantoimittajat – ja sitten me muut - 01.06.2009
- Luokka-asiaa - 07.04.2009
- Kultakalat, maatuskat ja muita sotajournalismin ihmeitä - 07.01.2009
- Kohteliaisuuksien ja hankaluuksien maa - 18.11.2008