Brittiläinen todellisuus ja myytti suomalaisesta sotahulluudesta
Ville Seuri
Tällä viikolla kulttuurikeskustelu Suomessa on ollut ilahduttavan ennustettavaa. Maanantaina Hesari kertoi , ketkä on valittu Tuntemattoman sotilaan uuden filmatisoinnin pääosiin. Seuraavaksi ”somekansa raivostui” siitä, että rooleihin oli valittu ties mitä huumorinäyttelijöitä, ja paikallislehdet huolestuivat näyttelijöiden murreosaamisesta. Joku ihmetteli mihin uutta Tuntematonta ylipäätään tarvitaan, ja lopulta, niin kuin aina käy, keskustelu kääntyi siihen kysymyksistä suurimpaan: Miksi meidän suomalaisten pitää olla niin piinallisen kiinnostuneita sotiemme historiasta?
Vaan olemmeko me?
Kysymys nousi mieleeni tiistaina, kun olin käymässä Britannian merkittävimmässä kirkossa, Canterburyn katedraalissa. Päälaivan myöhäisgoottilaisten pilareiden juurella katselin seiniltä riippuvia sotalippuja ja alusmaissa käydyissä sodissa kuolleiden miesten muistomerkkejä ja mietin, kuinka merkittävä sotaisa historia on briteille.
— —
Tässäkin asiassa brittien omakuva poikkeaa siitä, millaisena muut heidät näkevät. Muillehan britit ovat mukavuudenhaluisia hobitteja, jotka ovat ennen kaikkea kiinnostuneita seuraavasta teehetkestä, mutta omasta mielestään he ovat a warrior nation, soturikansaa. (Tai ainakin he keskustelevat siitä, ovatko he edelleen soturikansaa.)
Itse asiassa pohjoismaalaista voi hämmästyttää, miten antaumuksella sotia muistellaan. Erityisesti tämä näkyy 11. marraskuuta vietettävän kaatuneiden muistopäivän (Remembrance Day) aikaan.
Veteraanijärjestöt myyvät sodissa kuolleiden muistoksi rintaan kiinnitettäviä unikkoja viikkoja etukäteen, ja joka vuosi tv-kuuluttajat ja julkkikset saavat kuraa niskaansa elleivät pidä sellaista.
Lasteni koulussa muistopäivää vietettiin käytännössä koko viikko, sekä seitsemän- että viisivuotiaan luokalla. En oikein osaa kuvitella, että suomalaisessa päiväkodissa puhuttaisiin talvisodasta.
— —
Suomessa on tapana velloa pitkällisissä keskusteluissa siitä, miksi juuri me olemme tällaisia tai tuollaisia. Aika usein nämä keskustelut eivät johda mihinkään vaan ainoastaan vahvistavat tätä kansakunnan oletettua ominaisuutta.
Joskus olisi hyvä ottaa askel taaksepäin ja huomata, että oikeastaan emme ole sen kummempia kuin muutkaan. Se, että kansallisvaltio, kuten Suomi tai Britannia, rakentaa minäkuvaansa sotiensa varaan, liittyy varmasti enemmän nationalismiin kuin suomalaisuuteen tai brittiläisyyteen.
Jos voisimme hetkeksi unohtaa identiteettikeskustelun, pääsisimme ehkä eteenpäin pohtimaan isompia kysymyksiä: Miksi sodat ja nationalismi ovat kietoutuneet niin tiukasti yhteen? Voisiko sotaisuuden korvata jollain toisella asialla tässä yhtälössä? Pitäisikö niin tehdä? Ja lopulta: miksi ihmeessä sotafiktio ja -historia kiinnostavat ihmisiä niin kovin paljon? (Olen lukenut sotahistoriaa ala-asteikäisestä lähtien ja haluaisin mielellään viimeiseen kysymykseen vastauksen.)
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Vuosi jona Britannia muuttui – ja pysyi samana - 20.06.2016
- Tunteiden vallankumous - 02.06.2016
- Mitä en olisi tajunnut Brexit-keskustelusta ellen olisi asunut Britanniassa, ja mitä britit itse eivät lainkaan tajua - 18.04.2016
- Lontoolaiset kiittävät bussikuskia — ovatko he siis maalaisia? - 26.02.2016
- Tervetuloa Britannian kalleimpaan kaupunkiin - 14.01.2016
- Mitä nuoren journalistin pitää oppia? - 07.12.2015
- Euroopan kriisit voivat tehdä hyvää hapattuneelle EU-journalismille - 05.11.2015
- Suomalaiset mediatutkijat ovat etääntyneet liian kauas työelämästä - 01.10.2015
- Viisi kirjaa joilla pääset Oxfordin tunnelmaan - 22.09.2015