Hyvä uutinen kaikille meille, joiden on hankalaa pitää suu supussa työn alla olevista mahtavista jutuista. Ne kannattaakin jakaa!

Perinteisestihän journalismia on valmisteltu vähän salassa: lupaavaa juttuideaa on piiloteltu yleisöltä, ja ehkä ennen kaikkea kilpailevilta medioilta, kunnes se on kerralla julkaistu etusivulla tai ykköslähetyksessä. Sitten on toivottu, että ihmiset löytävät sen.

Nyt työtapa on ehkä paikallaan miettiä uusiksi.

Osallistuin heinäkuussa Columbian yliopiston tutkivan journalismin kurssille New Yorkissa. Sieltä jäi vahvasti mieleen useiden vierailevien luennoitsijoiden toistama sanoma avoimuudesta. Toimittaja hyötyy avoimuudesta monella tavalla.

– Tutkiva journalismi on yhä useammin kansainvälistä, kuten esimerkiksi Panama papers osoitti. Yksi avoimuuden tapa onkin tehdä yhteistyötä, tiedonvaihtoa ja jopa lähteiden vaihtoa eri toimittajien ja eri medioiden välillä. Tällainen on lähes välttämätöntä, jos juttu käsittelee rahaa. Tarinat rahasta ovat nykyään aina kansainvälisiä tarinoita.

Työnjako eri medioiden välillä mahdollistaa aiheen eri näkökulmat eri kanavissa: radiossa tunteella, internetissä vuorovaikutteisesti yleisön kanssa, videoissa opettavaisesti ja printissä tarinallisesti.

– Isokin juttuidea voi olla hyödyllisintä tehdä paloissa. Sen sijaan, että panttaat tutkivaa juttuideaasi ne viikot tai kuukaudet kun selvittelet teemaa, voit julkaista aiheesta ensin pienen uutisen tai sarjan uutisia. Parhaimmillaan uutisjuttu innoittaa lukijoita ottamaan yhteyttä ja kertomaan kokemuksiaan aiheesta, ehkä myös paljastamaan tietoa, johon et muuten pääsisi käsiksi.

Mediayhteisö ProPublican juttu Yhdysvaltojen Punaisen Ristin ammattitaidottomuudesta alkoi vuonna 2014 pienehköllä uutisella. Siinä kerrottiin, ettei hurrikaani Sandyn lahjoitusrahojen käytöstä ollut tarkkoja tietoja.

Jutun lopussa pyydettiin yhteydenottoja lukijoilta, joilla oli tietoja Punaisen Ristin rahankäytöstä Sandyn tai muiden katastrofien kohdalla. Yhteydenottoja tuli runsaasti ja niiden perusteella syntyi kymmeniä juttuja Amerikan Punaisen Ristin holtittomasta rahankäytöstä. Lopulta reilu vuosi ensimmäisen jutun jälkeen toimittajat pystyivät paljastamaan, että Haitille kerätyillä puolella miljardilla dollarilla saatiin rakennettua vain kuusi asuintaloa, yksi sairaala ja muutama valotolppa.

Tällainen onnistunut joukkoistaminen vaatii, että toimittaja uskaltaa varhaisessa vaiheessa paljastaa penkomansa jutun aiheen yleisölle, ja samalla tietenkin myös kilpailijoille ja jutun kohteelle. Parhaimmillaan lukijakommentit ja yhteydenotot vievät juttua reilusti eteenpäin ja alueille, joille et omalla tiedonhankinnalla muuten pääsisi.

Lukijoille voi hyvin avata jutun tekoprosessiakin, kuten Washington Postin toimittaja teki. Hän kertoi Twitterissä, että yrittää löytää veteraanijärjestöjä, joille presidenttiehdokas Donald Trump väitti lahjoittaneensa rahaa. Toimittaja merkitsi myös Trumpin itsensä tviitteihin, jotta ”hän kokisi olevansa tutkimusten kohteena ja toivottavasti itse kertoisi lahjoituksistaan”

New York Timesissa juttuprosessia avataan myös Facebookin Live -videoilla. Lehden toimitus on tehnyt niitä jo yli 400 kappaletta. Toimittajat julkaisevat suorana jopa haastatteluja, jotka tehdään myöhemmin lehdessä ilmestyviä juttuja varten. Tämän luulisi olevan toimittajalle aika stressaavaa, itse pidän jo oman haastattelunauhan kuuntelua piinallisena, mutta läpinäkyvyydestä on kuulemma paljon hyötyä: Katsojilta tulevat kommentit auttavat juttujen teossa. Niistä saa myös vinkkiä siihen, mikä yleisöä aiheessa kiinnostaa. Yleisön kommenteissa esittämät kysymykset haastateltavalle voivat viedä koko juttua uuteen suuntaan. Parhaimmillaan yleisö myös kiinnostuu eri tavalla jutusta, jonka tekemisestä se on saanut seurata, ehkä jopa olla mukana.

Columbian yliopiston luennoitsijoiden mukaan ei kannata olla turhan huolissaan, vaikka tutkivan juttusi kohde saa vihiä kiinnostuksestasi. Jos organisaatio erikseen kieltää työntekijöitään puhumasta toimittajille, sillä saattaa olla jopa päinvastainen vaikutus, ja joku nimenomaan haluaa kertoa epäkohdista. Ja jos tutkimustesi kohde ottaa yhteyttä kustantajaasi ja uhkailee, voi sekin olla journalistisesti kiinnostavaa.

Olen varma, että avoimuudesta on paljon hyötyä meille toimittajille. Siksi kannattaa unohtaa pelko siitä, että joku vie skuuppisi. Nettiaikana skuupin elinaika on joka tapauksessa lyhyt. Vartissa kaikki muut mediat ovat kuitenkin siteeranneet kiinnostavaa juttua.

”Minusta on turha pelätä, että Wall Street Journal vie skuuppimme. Enemmän pelkään sitä, että ihmiset eivät löydä juttua tai heitä ei kiinnosta”, kiteytti New York Timesin reportteri.

Näiden esimerkkien rohkaisemana aion itsekin kokeilla syksyllä entistä avoimempaa työtapaa.