“Minua ahdistaa”, ystäväni huokaa.

On perjantai-ilta, ja olemme istahtaneet kadun varteen tuijottamaan Oxfordin keskustan viikonloppuhälinää. Äänekkäät opiskelijaporukat vaeltavat liian vähissä vaatteissa bileisiinsä, ja uhkarohkeat pyöräilijät pujottelevat kaksikerroksisten bussien lomassa.

“Minä olen 23-vuotiaan graduntekijän tasolla“, ystäväni, 31, puuskahtaa epätoivoisesti.

Hämmennyn, sillä olen tutustumisestamme asti kadehtinut hänen akateemisuuttaan. Hän viimeistelee saksalaisessa yliopistossa politiikan tutkimuksen väitöskirjaansa ja on päässyt tutkijavaihtoon Oxfordiin.

“Minä en hallitse edes tutkimusmenetelmiä!” hän parahtaa.

Ehdin jo ihmetellä, mitä yleensä niin itsevarmalle ystävälleni on tapahtunut, kunnes käy ilmi, että hän on aiemmin päivällä jutellut erään toisen väitöskirjantekijän kanssa. Tällä kollegalla on kuulemma niin paljon selkeämpi tutkimussuunnitelma ja niin paljon paremmat metodit. Ja – tietenkin – kilpailija on syntynyt 90-luvulla.

Teen diagnoosin. Ystäväni on sairastunut Oxford-syndroomaan. Sen voisi tiivistää suunnilleen seuraavasti: kun viettää päivänsä huippuyliopistossa, alkaa vääjäämättä verrata itseään huippuopiskelijoihin. Siinä vertailussa ei voi kuin hävitä.

Kirjastossa 24/7

Oxford on kuuluisa tiukasta työtahdistaan. Brittilehdet kirjoittelevat säännöllisesti opiskelijoiden paineista ja niiden laukaisemista mielenterveysongelmista. Vuonna 2015 julkisuudessa analysoitiin kahden Oxfordin opiskelijan itsemurhia ja niiden yhteyttä liian kovaan työtaakkaan.

Työtahtiin ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Collegemme kirjasto on auki 24 tuntia vuorokaudessa, ja siellä todella luetaan 24 tuntia vuorokaudessa. “Kirjoitan esseetä” on täällä aivan tavallinen vastaus kysymykseen “mitä aiot tehdä lauantai-iltana?” Jos kämppis näyttää aamupalapöydässä väsyneeltä valvottuaan aamuneljään, syynä eivät ole bileet vaan pänttääminen.

Me vierailijat olemme tutkinto-opiskelijoihin verrattuna täällä kuin lomalla. Siinä, missä tutkinto-opiskelijat vääntävät joka viikoksi uuden esseen, me journalism fellowship -ohjelman opiskelijat saamme istua viikkotolkulla kirjastossa lukemassa tutkimuskirjallisuutta. Meidän päätyönämme on tehdä vuoden aikana hieman suomalaista gradua muistuttava tutkimus. Kaikkia huippuyliopiston paineita rento aikataulu ei silti poista.

Minäkin podin lukukauden alkaessa kalvavaa epävarmuutta. Uutisankkureina ja tutkivina journalisteina työskentelevien opiskelukavereideni urat kuulostivat pelottavan nousujohteisilta. Niinpä kahmin parina ensimmäisenä viikkona luentoja vain siksi, etten näyttäisi aktiivisten opiskelukaverieni rinnalla tehottomalta, ja yritin parkkeerata tietokoneeni kirjastoon aamulla ensimmäisten joukossa.

Sitten muistin sen, minkä olin etukäteen itselleni luvannut: olen täällä itseäni ja journalismia, en opiskelukavereitani tai ohjaajaani varten. Olennaista ei ole se, kuinka myöhään illalla istun kirjastossa, vaan se, mitä opin.

Olen sitä mieltä, että kohtuullisina määrinä ryhmäpaine voi olla hyväksi. Kun menin aikoinani Tampereen yliopistoon, onnistuin ympäröimään itseni ihmisillä, jotka tähtäsivät kirjeenvaihtajiksi ja diplomaateiksi. Ilman heidän esimerkkiään en olisi ehkä uskaltanut hakea hieman liian haastavilta tuntuvia työtehtäviä. Uskon siihen, että itselle tärkeissä asioissa kannattaa ottaa mallia viisaammilta ja rohkeammilta.

Usein vertaileminen on kuitenkin silkkaa energiantuhlausta. Totta kai minäkin alan yhä hetkittäin verrata itseäni datajournalismiin tai talousaiheisiin erikoistuneisiin Oxford-kavereihini. Heti seuraavana hetkenä havahdun kuitenkin siihen, että tilastot ovat heidän intohimonsa, ei minun. Haluan kehittyä itselleni tärkeissä asioissa, en jonkun toisen.

Oxfordin kirjastot näyttävät kirkoilta, ja niissä opiskellaan yömyöhään.

Keskity olennaiseen

“Sinun täytyy olla todella hyvä, kun kerran teet väitöskirjaa ja olet päässyt Oxfordiin”, huomautan kykyjään epäilevälle ystävälleni.

Ystäväni tuijottaa hetken katukiveykseltä ruuanjämiä nokkivia puluja ja myöntyy sitten:

“Totta. Ehkä minun täytynyt tehdä jotakin oikein.”

“Ja sinun myös”, hän huomauttaa.

Mitä sitten, vaikka Oxford olisikin täynnä 20-vuotiaita neroja? He istukoot päivät kirjastossa ja kirjoittakoot yöt esseitään. Heidän huippuarvosanansa ja huipputyöpaikkansa eivät ole meiltä pois.

Tärkeintä on, että me keskitymme siihen, mikä on meille tärkeää. Esimerkiksi uusiin ystäviin ja uusiin oivalluksiin, joita saa, kun poistuu ennen keskiyötä kirjastosta.

Tutkinto-opiskelijat pänttäävät myös viikonloppuisin. Me stipendiaatit ehdimme myös ulkoilla ja kiertää nähtävyyksiä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 10 vinkkiä, joiden avulla kirjoitat parempia terveysjuttuja - 13.09.2017
• Tällaista on elämä Oxfordin akateemisessa kuplassa - 24.07.2017
• Rakasta lähimmäistäsi ja hänen tukkimaansa lavuaaria. Viisaudet, jotka oivaltaa, kun elää yli 50 kämppiksen kanssa. - 19.05.2017
• Kolme asiaa, joista toimittajat puhuvat juuri nyt (ja joista yksikään ei ole valeuutiset) - 18.04.2017
• Journalismi on kuin ravinto: pikaruuan jälkeen kaipaa jotain kypsyteltävää - 03.03.2017
• Nyt muodissa: naistenlehti, joka käsittelee politiikkaa - 08.02.2017
• Englannissa suhteet ovat korttipeliä - 21.12.2016
• Luennoitsija, kerro minulle tarina - 05.12.2016