Miksi sanotaan 37 tunnin työviikkoa? Osa-aikaiseksi!
Hanna Asikainen
Ensimmäiset kuukaudet vuoden kestävästä harjoittelustani ovat yllättäen kadonneet jonnekin ja nyt jo ripustetaan joulukoristeita. En ole varma, onko syyskuussa alkanut jetlag vieläkään täysin ohi.
New Yorkin työrytmi on jotain aivan muuta. Totesin sen jo ensimmäisellä viikolla, kun vaihto-yliopiston proffa kysyi, miksi 37 tunnin työviikkoa kutsutaan. ”Osa-aikaiseksi”, hän huutaa ja nauraa.
Sukkuloin kahden osa-aikaisuuden välillä: vietän puolet viikosta Suomen YK-suurlähetystössä viestinnän tekijänä ja kehittäjänä, ja puolet New Yorkin yliopiston talous- ja yritysjournalismin maisterinohjelmassa. Tuloksena on syväsukellus kahteen täysin uuteen maailmaan, joista kummastakin minulla oli täysin väärä ennakkokäsitys. Melkoinen palapeli.
Professori ei huijannut: Yhdysvaltalainen maisterinkoulutus vie osa-aikaisenakin aimoannoksen viikon tunneista ja monet yöunet. Viime kuukaudet ovat olleet yllättäviä, uuvuttavia, raivostuttavia, satuttavia ja ihan mahtavia. Välillä on ollut viikkoja, jolloin keho ja mieli ovat olleet ihan palasina eikä viikonloppuna ole jaksanut peitonkulmaa kohottaa.
Samalla olen saanut muutamassa lyhyessä kuukaudessa valtavasti uusia kokemuksia ja opetuksia. Olen vieraillut paikoissa, joihin harva pääsee, tavannut mahdottoman hienoja ihmisiä (Kanadan pääministeri Justin Trudeaulla on kännykässä puiset kuoret) ja olen oppinut jonglööraamaan kahden osa-aikaisuuden elämää maailman mahdollisesti työorientoituneimmassa kaupungissa. En ollut oikeasti etukäteen täysin varma, että pystyisin sitä edes tekemään.
Niin ja siinä sivussa on hoidettu myös asunnon lude- ja torakkakriisit.
Työn rikkaus on siinä, ettei aamulla koskaan voi tietää varmasti, miten päivä tulee sujumaan. Maanantaina herätessä viikko voi mullistua mihin suuntaan vaan, koska YK:lla suunnitelmat muuttuvat. Erityisesti jos on harjoittelija, eikä kukaan muista ilmoittaa aikataulumuutoksista kuin varttia ennen (tai jälkeen) tapahtuman alun. Aikataulut venyy ja paukkuu, kun valtiot keskustelevat keskenään ja kaikkien viesti on Maailman Tärkein. Silti, kun istun turvallisuusneuvoston valokuvauskopissa ja kuuntelen, kun Ukraina ja Venäjä pitävät vuorotellen puheenvuoroja toisilleen, unohtuu, että lounas jäi välistä. Oispa popparia.
Journalismiopinnot ovat oma lukunsa. Yksi asia, mistä “vapauden maan” toimittaja saa nauttia on se, että kaikesta saa ja kuulemma pitää syyttää päätoimittajaa. “Kysyn tätä, koska päätoimittaja käski.” “Ei, en voi kertoa jutun sisällöstä etukäteen, koska päätoimittaja kieltää.” Välillä tulee vähän kädetön olo. Toisaalta, eipähän tarvitse olla vastuussa kuin, no, päätoimittajalle. Julkisen sanan neuvosto on paikallisesta perspektiivistä sensuuria.
Valtioiden välistä keskustelua tulkatessa ja uuden maailman malliin juttuja räätälöidessä kuluu päivä, yö sekä viikko jos toinenkin. Perjantait onneksi yleensä ovat vähän rauhallisempia. Työpäivän jälkeen suunta on muiden harjoittelijoiden kanssa YK:n delegaattien baariin, josta on komea näköala joen yli Queensiin, tai jonnekin Greenwich Villagen tuhansista pikkupubeista häppärille, joka päättyy usein tasan tunnin päästä, koska kaikkia väsyttää. Tämä ”osa-aikainen” on hyvin ylpeä, että on jo useampana viikonloppuna käynyt jossain muualla kuin kaupassa tai pyykkituvalla.
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Lumimyrsky lamautti metropolin - 15.03.2017
- Uuden kielen opettelusta – nopeaa toimintaa hitaassa YK:ssa - 30.01.2017