Nyt muodissa: naistenlehti, joka käsittelee politiikkaa
Heini Maksimainen
En ole koskaan jaellut lehdessä seksivinkkejä enkä tiedä, miten huulipunan sävy kannattaa valita. Olen kyllä sitä mieltä, että hyvä seksi ja laatukosmetiikka parantavat elämänlaatua, mutta ne eivät ole journalistista ydinosaamisaluettani.
Silti minun odotetaan kirjoittavan juuri niistä.
Tai siis, etenkin miehet odottavat.
Olen työskennellyt monta vuotta naistenlehdissä ja tottunut käymään eri versioita seuraavista keskusteluista:
Esimerkki 1:
“Sä siis kirjoitat sellaisia ’10 tapaa miellyttää miestäsi’ -juttuja?”
“En, eikä meidän lehdessä muutenkaan tehdä oletuksia lukijan kumppanin sukupuolesta.”
Esimerkki 2:
“Ai mutta tässä lehdessä onkin ihan hyviä juttuja!”
“Oletko sä kaikki nämä vuodet ajatellut minun kirjoittavan huonoja juttuja?”
Esimerkki 3:
“Haluaisitko sä päästä tekemään uutisia?”
“Ei kun mä nimenomaan halusin päästä tekemästä uutisia.”
Nämä keskustelut osoittautuivat hyödyllisiksi viime viikolla, kun tuli minun vuoroni vetää seminaari muille Reuters Instituutissa opiskeleville toimittajille. Valmistelin luennon, jonka otsikko kuului: “naistenlehdet poliittisen keskustelun paikkana”.
Sillä toisin kuin monet luulevat, naistenlehdissä käydään poliittista keskustelua.
***
Naistenlehtitoimittajana oppii nopeasti paljon yhteiskunnan arvoista. Toisin sanottuna sen, että naisten kulttuuria pidetään yhä hömppänä, jonka harrastamista pitää selitellä.
On tietenkin ihan tervettä suhtautua kriittisesti kertakäyttömuotiin tai selluliitin vastaiseen taisteluun, mutta lähtökohtaisesti markkinoiden parhaan pohjustusvoiteen tai muotitalojen pääsuunnittelijoiden tunteminen ei ole yhtään hömpempää kuin markkinoiden parhaan proteiinijauheen tai Manchester Cityn pelaajien tunteminen. Ihmiset harrastavat asioita, joilla ei ole suurta älyllistä tai taiteellista merkitystä, ja se on useimmiten vain ihanaa.
Eniten minua ärsyttää kuitenkin se, että naistenlehtiä pidetään pelkkänä viihteenä. Olen kirjoittanut naistenlehtiurani aikana muun muassa medikalisaatiosta, feminismistä, köyhyydestä, kuluttamisen trendeistä, vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja elämän tarkoituksesta. Haastateltavani ovat vaihdelleet ministereistä aivotutkijoihin ja filosofeihin.
On totta, että naistenlehdissä käydään melko vähän suoraa poliittista keskustelua siinä merkityksessä kuin me poliittisen keskustelun yleensä ymmärrämme. Sitäkin kyllä on. Esimerkiksi entisessä työpaikassani Trendissä on viime vuosina käsitelty muun muassa translain ongelmia ja sanallisen seksuaalisen häirinnän kriminalisointia.
Voi olla, että tulevaisuudessa tällaiset jutut yleistyvät. Maailmalla poliittiset aiheet ovat jo muodissa. Muun muassa Cosmopolitan ja Teen Vogue ovat alkaneet käsitellä viime vuosina tiiviisti politiikkaa. Niiden nettisivut vilisevät juttuja, joissa ammutaan alas Trumpin esittelemiä “faktoja” ja analysoidaan presidentin kulloisiakin oikkuja.
Ennen kaikkea naistenlehdillä on kuitenkin erityinen kyky tuoda julkisuuteen asioita, jotka ovat arkoja ja henkilökohtaisia – ja joista pitää juuri siksi puhua ääneen.
Naistenlehdissä puhutaan siitä, miltä tuntuu, kun työkaveri lähentelee hississä eikä kukaan puutu. Siitä, miksi lamauttavista kuukautiskivuista kärsivä joutuu ravaamaan vuosia lääkärissä ennen kuin joku ymmärtää epäillä endometrioosia. Siitä, miltä tuntuu saada lapsi yksin.
Feministien vuosikymmeniä toistama lause “henkilökohtainen on poliittista” pitää yhä paikkansa. Naistenlehtien henkilökohtaiset tarinat kertovat ongelmista, joiden syyt eivät ole henkilökohtaisia vaan syvällä yhteiskunnan rakenteissa. Ne tekevät näkyviksi lasikattoja, jähmeitä sukupuolirooleja, luokkaeroja ja rasismia. Samalla ne murtavat häpeää, joka estää puuttumasta ongelmiin.
Naistenlehdet ovat tärkeitä myös siksi, että ne tasapainottavat uutismedian varsin kravattivoittoista puhujakavalkadia. Naistenlehdissä puhuvat naispuoliset poliitikot, syöpätutkijat, koodarit, toimitusjohtajat ja kirjailijat. Sillä on väliä maassa, jossa noin 95 prosenttia pörssiyhtiöiden johtajista on miehiä ja hallituksen 14 ministeristä naisten osuus on viisi.
***
Kun aloitin vuonna 2012 Trendin toimitussihteerinä, työnkuvaani kuului valita lehdessä julkaistavat lukijapalautteet.
Ne olivat ihania.
Yksi kertoi raahanneensa vuosien lehdet mukanaan muutosta toiseen. Toinen runoili rakkaudentunnustuksen lehden tekijöille. Kolmas kuvaili itkeneensä koskettavan jutun äärellä.
Totta kai me saimme myös pettyneitä ja kriittisiä meilejä, mutta harvoin ne olivat tarkoituksellisen ilkeitä. Se tuntui vihamielisen verkkokeskustelun rinnalla ihmeelliseltä. Lehden lukijat todella halusivat ymmärtää itselleen vieraita ajatuksia ja kokemuksia.
Naistenlehdillä on lukijoihinsa läheinen, lähes kaverimainen suhde, ja ne pystyvät luomaan ympärilleen turvalliselta tuntuvan yhteisön. Juuri se tekee niissä käytävästä yhteiskunnallisesta keskustelusta erityisen tärkeää. Jutut eivät ole vain juttuja: ne ovat minun oman lehteni juttuja.
Kun ihminen suhtautuu mediaan kuin hyvään ystävään, sen kertomat tarinat jättävät jäljen. Uutisen voi lukea ja unohtaa, mutta ei haastattelua, jonka päälle on itkenyt.
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- 10 vinkkiä, joiden avulla kirjoitat parempia terveysjuttuja - 13.09.2017
- Tällaista on elämä Oxfordin akateemisessa kuplassa - 24.07.2017
- Rakasta lähimmäistäsi ja hänen tukkimaansa lavuaaria. Viisaudet, jotka oivaltaa, kun elää yli 50 kämppiksen kanssa. - 19.05.2017
- Kolme asiaa, joista toimittajat puhuvat juuri nyt (ja joista yksikään ei ole valeuutiset) - 18.04.2017
- Journalismi on kuin ravinto: pikaruuan jälkeen kaipaa jotain kypsyteltävää - 03.03.2017
- Englannissa suhteet ovat korttipeliä - 21.12.2016
- Luennoitsija, kerro minulle tarina - 05.12.2016
- Oxford-syndrooma - 31.10.2016
Tämä kiteytti tasan ajatukseni! Kiitos hienosta tekstistä!
Hieno analyysi. Teet todella hyvää työtä murtaessasi ennakkoluuloja. ?
Hyvä kirjoitus. Luen harvoin naistenlehtiä, mutta ostin pari viikkoa sitten Me Naiset -lehden. Olen kohta 60-vuotias ja huomasin, että olisikohan minun pitänyt ostaa ennemmin ET-lehti. Tuskastuneena kääntelin tiuhaan tahtiin meikki- ja muotisivut ohi. Sitten tuli juttu Maria Veitolasta ja ajattelin, että mitä se nyt taas vouhottaa, luin kuitenkin jutun. Se oli koskettava juttu Marian vastoinkäymisistä. Liikutuin. Vaikka olenkin jo ylikypsä nainen, niin pystyin hyvin eläytymään nuoren naisen elämään.
Aivan loistava kirjoitus ja totta joka merkki! Kiitos Heini tästä. Olen aina ollut sitä mieltä, että muoti on yhtä hömppää kuin autourheilukin – kummassakaan ei sinällään ole järkeä sellaiselle, joka siitä ei ole kiinnostunut, mutta ihmiset nyt nauttivat eri asioista. ”Naisten asioiden” paaluttaminen arvoasteikon alapäähän on yksi niistä syistä, miksi edelleen tarvitsemme feminismiä – voit olla kiinnostunut politiikasta, historiasta ja upeista kengistä, eikä viimeinen vaihtoehto tee sinusta tyhjänpäiväistä ilmapäätä.
Minua useimmissa naistenlehdissä ärsyttää visuaalista linjaa myöden eräänlainen tekopirteys. Ihan kuin useimmat naiset haluaisivat jotain karkkihattaraa päiviinsä. Tai sitten liiankin karrikoitua mustavalkoista artsushittiä ja ylistailattuja muotikuvia, joissa malli seisoo aavikolla. Haukotus.
Asiatekstit ja kiinnostavat henkilöhaastattelut jäävät usein mainostilan tai liian sekavan sisällön varjoon. Tarkoitan, että lehdessä on vähän kaikkea, muttei oikein mitään. Seurapiirejä ja horoskooppeja. Kynsilakkaa ja poliitikon haastattelu. Joo, tavallaan toimii, mutta tavallaan ei.
Kaksinaismoralismi kukkii naistenlehdissä edelleenkin – ensin juttu siitä kuinka jokainen keho on täydellinen, mutta silti seuraavalla aukeamalla annetaan vinkkejä laihduttamiseen tai siihen, miten kehosta saa vaatteilla sopusuhtaisemman näköisen.
Tämä on kommentti naiselta, joka ei koskaan ole samaistunut toisiin naisiin. Siis siitäkin huolimatta, että tykkään kyllä kauniista asioista ja ripsivärin levittämisestä, tehden sen ylpeydellä. Naiseus on moniulotteista, mutta naistenlehdet eivät.