Jo syyskuussa meitä opiskelijoita käskettiin panemaan päivämäärä kalenteriin: huhtikuun 1. päivä. Silloin järjestettäisiin koululla Career Expo, päivän mittainen media-alan yritysten ja opiskelijoiden kohtaaminen. Vuoden tärkein tapahtuma, sillä koko kouluhan tähtäsi siihen, mitä meistä tulisi Columbian jälkeen.

Paikalle saapuisi noin 150 työnantajaa eri puolilta maata. Oiva tilaisuus luoda kontakteja. Jotkut työnantajista palkkaavat messuilta myös joka vuosi oikeasti opiskelijoita.

Tapahtuma oli oiva mahdollisuus päästä näkemään amerikkalaista työnhakua, ja myös pistämään itsensä likoon työnantajan silmissä. Ennen tapahtumaa meistä jokainen oli “mätsätty” valmiiksi kolmen työnantajan kanssa ilmoittamamme osaamisen perusteella. Nämä omat toiveet sitten yhteensovitettiin työnantajien toiveiden kanssa.

Kolme sovittua tapaamista olivat kuitenkin vasta alku. Iltapäivästä jokaiselle avautuisi mahdollisuus tavata sitä työnantajaa, jota eniten halusi. Päivää varten oli tietysti hyvä olla suunnitelma. Kun aikaa oli vain iltapäivä, se täytyi rakentaa huolella. Meille kerrottiin, että kalenteria ei kannata vetää ihan täyteen, sillä kuka jaksaa sukkuloida koko päivän pitämättä taukoja? Kerrottiin opiskelijasta, joka oli päivän aikana tehnyt yli 20 haastattelua. Järjetöntä juoksua. Hyvä olisi ehtiä vetämään henkeä, tehdä muistiinpanoja siitä, ketä tapasi ja mitä tämän kanssa sovittiin. Lisäksi itsensä markkinoiminen liukuhihnalta tyypiltä toiselle kysyy voimia.

Tapaamiset työnantajan kanssa toimivat kuin speed treffit. Kohtaamisiin oli aikaa 20 minuuttia. Vähän small talkia alkuun ja sitten itse asiaan. Yksi koulumme ohjaajista soitti kelloa merkiksi, milloin oli aika vaihtaa tuolia seuraavaan penkkiin.

Tapaamisiin ei, niin kuin ei työhaastatteluun ylipäätään, sopinut mennä valmistautumatta. Meitä oli kehotettu tekemään huolella taustatyö työnantajista, joita aioimme nähdä. Itse keskityin pikadeittaamaan työnantajia, jotka voisivat olla mahdollisesti kiinnostuneita julkaisemaan Columbian lopputyöni.

Monella opiskelijalla olikin lista aikatauluineen, missä järjestyksessä mennä minnekin tiskille. Käytäntö kuitenkin osoitti, että olisi hyvä ollut olla olemassa myös suunnitelma B. Ja se olisi pitänyt olla riiittävän lähellä, ettei lyhyt tapaamisaika tuhrautuisi messuhallissa haahuiluun ja oikean pöydän etsintään. Joku toinen nimittäin saattoi ehtiä napata penkin ensin, jolloin suunnittelemasi deitti unelmiesi työnantajan kanssa valui kankkulan kaivoon.

Käytännössä suosittulle työnantajille, kuten BB:lle, The New York Timesiin ja The Washington Postiin oli koko ajan jono. Loppupäivästä oli runsaastikin tarjolla vapaita aikoja vähemmän tunnetuille työnantajille, mutta deittailu oli noloa, jos ei tuntenut yhtään yritystä etukäteen. Kaikkien 150:n työnantajan opiskelu oli mahdotonta.

Tapaamisissa tuntui ensin oudolta, että vieressä molemmilla puolilla oli käynnissä haastattelut. Koko halli oli iloista puheensorinaa. Siihen kuitenkin tottui nopeasti eikä pian tilanteessa huomannut kuin vastahaastattelijansa.

Puhuttuani itse noin kymmenen työnantajan kanssa huomasin olevani aika naatti. Suuresta osasta kohtaamisia jäi hyvä maku. Rekrytoijat vetivät tapaamisia letkeän amerikkalaisesti ja hyväntuulisesti, hiillostettavana olin vain yhdellä tiskillä. Päivän keskisin anti oli harjaantua puhuaamaan omasta osaamisesta tehokkaasti ja mukaansatempaavasti.

Olen usein opiskellut New Yorkin upeassa kaupunginkirjastossa, joka on nähtävyys itsessään.

Amerikkalaisen työnhakukulttuurin mukaan homma ei tietenkään ollut ohi päivän jälkeen. Meille oli korostettu etukäteen, kuinka välttämätöntä on lähettää jokaiselle tapaamallemme henkilölle kiitosviesti. Tämä tuli tehdä 48 tunnin sisällä. Viestissä tuli kerrata tapaamisen sisältö, kertoa mahdollisesti tapahtumassa unohtamasi asia, jonka halusit vielä lisätä sekä muistus siitä, mitä olitte sopineet jatkosta. Kiitosviestin unohtaminen käytännössä torpedoi mahdollisuuden tulla valituksi. “Yksikin työnantaja sanoi kerran, että hän ei katso tapaamista hoidetuksi loppuun, jos kiitosviesti jää lähettämättä. CV päätyy automaattisesti roskakoriin”, uraneuvonnasta kerrottiin.

Eikä tässäkään kaikki. Viikon päästä tapaamisesta neuvottiin lähettämään postitse kiitoskortti, jonka tulisi allekirjoittaa käsin. Kiitos-kortin lähettäminen on Amerikassa välttämätön ele varsinkin työhaastattelun jälkeen.

Suomalaiselle postikorttien lähettäminen tuntui todella vieraalta, etenkin kuin yksikään tapaamisistani ei ollut varsinainen työhaastattelu. Tein itse päätöksen lähettää vain sähköpostikiitokset. Mielenkiintoista oli kuitenkin, että kahdeksan kymmenestä rekrytoijasta vastasi välittömästi takaisin, vaikka jokainen oli varmasti saanut päivän tuloksena kymmeniä henkilökohtaisia viestejä. Tuli mieleen työnhaku Suomessa, jossa valitsematta jäänyt saa odottaa työnantajalta vastausta työnhaun päättymisestä viikkotolkulla, ja sittenkin vastaus on yleensä geneerinen joukkokirje tai -sähköposti sihteeriltä. Joistain paikoista ei tule mitään vastausta, ei edes silloin kun on käynyt haastattelussa, ja työntekijä joutuu huhuilemaan perään, miten tässä haussa kävi.

Amerikkalaisesta työnhakukulttuurista olisi siis jotain Suomeenkin poimittavaa. Itse taidan olla sen verran amerikkalaistunut, että kiitossähköposti tapaamisesta lähtee varmasti tästedes jokaiselle työhaastattelijalle tai tärkeälle yhteistyökumppanille. Lisäksi pidän täkäläisestä tavasta kirjoittaa CV. Ansioluettelossa ollaan selkeitä ja ytimekkäitä, mutta taiteilua ja kikkailua niissä ei harrasteta. Ansioluetteloon ei myöskään laiteta ikää eikä valokuvaa, mikä tekee työnhausta lähtökohtaisesti reilumpaa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Mitä seuraa, kun alt-right tyyppi tulee kampukselle? - 03.04.2017
• ”Me Trumpin vastustajat olemme kuin kiukuttelevia pikkulapsia” - 27.02.2017
• Kun somesta tuli amerikkalaisten pääuutislähde - 10.01.2017
• Näin Amerikan keskiluokka putosi kyydistä ja äänesti Trumpia - 20.12.2016
• Onnea Yhdysvallat! Teillä on uusi presidenttipari! - 28.11.2016
• Vaaliväsymystä, tappouhkauksia ja väärin tulkittuja gallupeja - 04.11.2016
• Columbiassa professori opettelee ensimmäiseksi etunimesi - 22.09.2016