Median kriisi on peruttu – ainakin 116. kadulla
Ilkka Karisto
Heti ensimmäisenä päivänäni New Yorkissa tajusin, että jos maailmanmenoa tarkastelee Columbian yliopiston nurkilla, puhe median kriisistä on vähintäänkin liioiteltua. Aamiaisella istui lisäkseni kolme vanhempaa herrasmiestä, ja kaksi heistä oli syventynyt The New York Timesin muhkeaan viikonloppunumeroon. (Kolmas mies luki länsimaisen sivilisaation rappiota käsittelevää kirjaa ja huokaili raskaasti.)
En päässyt kahvilasta kovinkaan pitkälle, kun tarvitsin jo uuden kofeiiniannoksen tasoittamaan jetlagiani. Sillä kertaa olin ainoa asiakas. Tarjoilija, noin kaksikymppinen hipsterinuorukainen, ryhtyi periamerikkalaiseen tyyliin juttusille. Kun kerroin osallistuvani tutkivan journalismin kesäkurssille Columbian yliopistossa, hipsteri päästi suustaan ihailevia huokauksia ja kysyi, ketkä kurssilla opettavat.
Sitten hän halusi puhua omista suosikkilehdistään ja jutuista, jotka olivat tehneet häneen viime aikoina vaikutuksen.
Aloin epäillä, että olin joutunut tekemisiin kakkostyössä talouttaan paikkaavan amerikkalaisen toimittajan – tai journalismin opiskelijan – kanssa, mutta näin ei ollut: hipsteritarjoilija oli vain innokas lehtien lukija.
Kun kahvit oli juotu, siirryin läheiseen kirjakauppaan ja juutuin puoleksi tunniksi lehtihyllylle. Jälkikäteen ihailin itsehillintääni, sillä mukaan tarttui yksi ainoa lehti (Harper’s Magazine), vaikka hyllyissä oli ties mitä kiinnostavia kuriositeettja, kuten paikallisen kommunistipuolueen jo valmiiksi kellastuneelle paperille painettu lehdykkä sekä lehti, jonka kaikki jutut käsittelivät 36 vuotta sitten kuolleen ranskalaisen psykoanalyytikon Jacques Lacanin ajatuksia.
Kun sitten kaksi päivää myöhemmin astuin sisään Columbian yliopiston Pulitzer-rakennukseen, olin jo virittynyt oikeaan mielentilaan: täällä toimittaja on yhä ihan arvostettu ammatti ja lukeminen kunniallinen harrastus.
Kahden viikon opiskelun jälkeen tunne on vain vahvistunut. Kurssilla on käynyt puhumassa toistakymmentä yhdysvaltalaista journalistia, ja kaikista heistä on huokunut ihailtava ammatillinen itsevarmuus ja kunnianhimo.
Ei saada ihmiseltä kommenttia? Mennään ihmisen työpaikalle ja odotetaan siellä kahdeksan tuntia.
Viranomaisilla ei ole tietokantaa tai tilastoa? Tehdään se itse.
Pomo ei lämpene juttuidealle? Laaditaan yksityiskohtainen, 13-sivuinen juttusuunnitelma ja mennään sen kanssa pomon luokse.
Kurssilla noudatettavan Vegas-säännön vuoksi en voi kertoa asiasisällöstä yksityiskohtaisesti, mutta todettakoon yleisellä tasolla muutama keskeinen havainto: Tutkivaa journalismia tehdään hyvin erilaisilla metodeilla, ja lopputulos voi olla melkein mitä tahansa Instagram-postauksesta monisatasivuiseen kirjaan.
Tärkeintä on utelias asenne. Työtä helpottaa suuresti, jos tietää mitä tietoa on etsimässä ja mistä se mahdollisesti voisi löytyä. Ja kannattaa varoa, ettei innostu liikaa asiakirjoista ja tietokannoista: yhtä tärkeää on tarinankerronta, se, että osaa pukea löydöksensä muotoon, joka kiinnostaa lukijoita tai katselijoita.
Kun nämä perusasiat on kunnossa, homma ei olekaan enää niin mystistä ja vaikeaa. Kurssi on vahvistanut käsitystäni siitä, että tutkiva journalismi ei ihan hirveästi poikkea muusta journalismista, ja oikeastaan kaiken vakavasti otettavan journalismin pitäisi olla jollain tavalla tutkivaa.
On ollut mukava huomata, että konkreettisista työtavoista puhuttaessa tulee usein tehneeksi huomion: juuri noinhan me Suomessa tehdään. Joskin samaan hengenvetoon on sanottava, että osa täällä esitellyistä juttuprojekteista on niin aikaa vieviä – ja kalliita – ettei sellaisiin Suomessa hevillä ryhdyttäisi.
Kurssilla on 23 muuta toimittajaa yhdeksästä eri maasta. Kullakin on omat kiinnostuksen kohteensa ja erityistaitonsa, mutta yhdistäviä tekijöitä on silti enemmän kuin erottavia. Kaikki ovat niin tunnistettavasti toimittajia. Lounastauoillakin puhutaan media-asioista, ja yleisin ääneen lausuttu huomio lienee tämä: Hei, just noin se menee myös Australiassa/Italiassa/Sveitsissä/Virossa.
Ollaan siis pahasti samassa kuplassa. Sieltä on mentävä välillä pois. New Yorkissa se on onneksi helppoa: Metroasemia on 472, ja kun pätsimäisen kuumista tunneleista nousee takaisin maan pinnalle, silmien edessä aukeaa lähes aina jokin uusi kiinnostava pienoismaailma, uusi kupla. Vastaan kävelee koko ajan hyviä jutun aihioita, joihin tekisi mieli tarttua, mutta kurssin aikana se ei ole mahdollista, sillä aikaa ei ole: luennot kestävät aamusta iltaan, joinakin päivinä iltayhdeksään saakka, ja päivän päätteeksi mukaan annetaan usein pino luettavaa seuraavaa päivää varten.
Metrossa olen pannut merkille yhden suuren muutoksen verrattuna yhdeksän vuoden takaiseen vierailuuni New Yorkissa. Silloin joka vaunussa istui vähintään pari kolme matkustajaa sanomalehti kädessään. Nyt ei näy lehtiä eikä juuri kirjojakaan. Kaikki sivelevät kännyköiden kosketusnäyttöjä. Media taitaa olla täälläkin, jos ei nyt kriisissä, niin ainakin siinä kuuluisassa murroksessa.