”Oletko sä pelannut hevospooloa?” kysyn uudelta tuttavaltani, kun ohitamme kadulla joukon liian vähissä vaatteissaan tupakoivia kovaäänisiä opiskelijoita.

”Kerran”, tuttavani vastaa ja nauraa. ”En osannut”.

”Entä metsästänyt kettuja?” jatkan ja vilkaisen häntä varmistaakseni, että hän ymmärtää minun vitsailevan.

”Metsästänyt kettuja? No en!” hän sanoo ja minä yritän arvioida, näyttääkö hän loukkaantuneelta.

Kesää lupaileva ilta on taittumassa Cowley Roadin jokalauantaiseksi vapuksi. Paprikoita ja meloneita pursuvat vihanneskojut seisovat yhä kadulla, mutta aukeavista ovista karkaa kadulle jo bassonjumputus. Ihmiset ovat nuoria ja nousuhumalaisia. Tytöillä on samanlaiset farkut, joita heidän äitinsä käyttivät 90-luvulla. Pojat ovat lähteneet hyisestä kevättuulesta huolimatta ulos pelkissä neuleissa ja t-paidoissa.

Siinä me kävelemme Oxfordin virallisessa monikulttuurisessa kaupunginosassa, joka on samanlainen kuin muutkin gentrifioituneet monikulttuuriset kaupunginosat Berliinissä ja Helsingissä. On halal-lihaa myyviä kauppoja ja kymmenen punnan partureita, marokkolaisia drinkkibaareja ja kahviloita, joiden asiakkailla on hopeanväriset läppärit.

Cowley Road on Oxfordin oikeaoppinen, hallittu särö. Se on etnisten ravintoloiden hallitsemaa erilaisuutta, jossa meidän kaltaisillamme on turvallinen olo. Se on poikkeama, johon voi paeta hetkeksi etuoikeutettua elämäänsä.

Oikeasti Oxfordissa eletään valkoisessa akateemisessa turvasatamassa, jossa voi vitsailla yläluokkaisilla harrastuksilla, koska vitseissä on hitunen totuutta.

Opiskelin Englannissa vuoden, mutta en oppinut tuntemaan Englantia. Opin tuntemaan akateemisen rinnakkaistodellisuuden, jossa kannatetaan EU-jäsenyyttä ja asutaan kauniiden englantilaisten puutarhojen keskellä.

***

Asuin Oxfordissa yhdeksän kuukautta ja opin, millaista on elää kansainvälisessä akateemisessa kuplassa. Se maailma on avoin ja suljettu.

Yli 40 prosenttia Oxfordin opiskelijoista on kotoisin jostakin muualta kuin Iso-Britanniasta. Kun pubiseurueessa istuu ihmisiä neljältä mantereelta, on helppoa sortua kuvittelemaan, että tässäpä sitä ollaan avarakatseisia ja monikulttuurisia.

Oikeasti eri puolilta maailmaa tulevilla ihmisillä on kummallisen samanlaiset taustat. Monet ovat opiskelleet yksityiskouluissa ja kalliissa yliopistoissa. He ovat asuneet jo lapsina ulkomailla tai lähteneet lukiolaisina vieraille mantereille vaihto-oppilaiksi. He ovat kasvaneet jo nuorina ymmärtämään, miten kansainvälinen eliitti ja sen verkostot toimivat.

He puhuvat väitöskirjoistaan ja vaihtuvista kotimaistaan kuin säästä. Heidän piireissään kysymys ”where are you from?” tuottaa monimutkaisia vastauksia. Yksi on tullut Oxfordiin Italiasta, jonne on muuttanut Argentiinasta. Toinen on syntynyt Etelä-Afrikassa, kasvanut Englannissa ja opiskellut Yhdysvalloissa.

He ovat näennäisen tiedostavia ja avarakatseisia. He ovat tottuneet tarkkailemaan keskustelutilaisuuksien sukupuolijakaumaa ja varmistamaan, että juhlissa on kaikkien uskontokuntien ja aatteiden edustajille sopivaa ruokaa. Silti he viettävät aikaa enimmäkseen kaltaistensa kanssa. Jakolinjoja eivät luo kulttuuri tai uskonto vaan arvot ja elämäntyyli.

***

Kun muutin viime syksynä Oxfordiin, kuvittelin, että oppisin ymmärtämään, mistä Britannian EU-eropäätöksessä on kyse. Lopulta opin lähinnä sen, että akateemisessa kuplassa elävien on vaikeaa, suorastaan mahdotonta ymmärtää Brexitiä.

Oxfordissa opiskelevat ja työskentelevät ovat kyllä hyviä esittämään akateemisia selityksiä, joissa puhutaan identiteetistä, pelosta ja taloudellisesta epävarmuudesta. Harva heistä pystyy kuitenkaan samastumaan siihen, miltä leave-äänen antaneista tuntuu. He elävät samassa maassa mutta eri maailmassa.

Oxfordilaiset ovat niitä, jotka voivat napsia maailman avautumisesta parhaat palat. He voivat pakata läppärinsä, muuttaa Shanghaihin tai Souliin ja elää samanlaista elämää kuin kotimaissaankin: käydä joogatunneilla, lukea The Guardiania ja puhua siitä kaikesta muiden samassa kuplassa elävien kanssa.

Mantereen vaihtaminen ei vaadi kohtuutonta sopeutumista tai luopumista. Kansainvälisessä kuplassa elävän ei tarvitse pelätä, että jokin vieras tulisi ja veisi elämäntavan. Siinä elämäntavassa maailmalla ollaan kuin kotona, koska maailma on koti.

Useimmille maailman ihmisille siinä ei ole mitään itsestään selvää. Ei minullekaan, jos elämäni olisi mennyt 19-vuotiaana toisin.

***

Kävin kouluni Kuopiossa. 1990-luvulla Pohjois-Savo oli kaukana ulkomaailmasta. Yläasteellani oli yksi oppilas, joka ei näyttänyt keskimääräiseltä pohjoismaalaiselta. Jos ei halunnut shoppailla Seppälässä, vaatteet piti tilata H&M:n tai Elloksen postimyyntikuvastosta. Koulun jälkeen leivottiin mokkapaloja seurakunnan kerhossa.

Kun kirjoitin ylioppilaaksi, uhosin, että haluan mihin tahansa muualle kuin Kuopioon. Muutin Tampereelle. Se oli silloisessa mittakaavassani eksoottista. Tampereella oli kävelykatu, sushiravintola ja baareja, joissa soitettiin indierokkia.

Jos joku olisi ehdottanut, että hakisin opiskelemaan ulkomaille, se olisi tuntunut yhtä mahdolliselta kuin avaruusmatkailu. Sellainen ei kuulunut kaltaiselleni ihmiselle, joka meni hämilleen, kun englantilainen jumppaohjaaja kysyi hississä ”how are you?”

Se, että minä olen nyt palannut Suomeen Oxfordista, on onnekkaan ketjureaktion seuraus. Olen päätynyt oikeisiin paikkoihin oikeaan aikaan, mutta ennen kaikkea olen syntynyt maahan, jossa tulevaisuutta ei pedata yksityiskouluissa ja maksullisissa yliopistoissa. Maailmankansalaiseksi ei tarvitse syntyä, sellaiseksi voi kasvaa. Ilman yliopistovaihtoa (joka oli ilmainen ja jonka aikana maksettiin opintotukea) saattaisin yhä pelätä englannin puhumista ja miljoonakaupunkien metroja.

Juuri siksi tunsin Oxfordin-tuttujeni kanssa sekä yhteenkuuluvuutta ja erilaisuutta. Minulla on enemmän yhteistä libanonilaisen, intialaisen ja eteläafrikkalaisen toimittajakollegani kuin vanhojen luokkakavereideni kanssa. Me jaamme samat arvot ja elämäntyylin, seuraamme samaa kansainvälistä mediaa ja katsomme samoja Netflix-sarjoja.

Silti meidän välillämme oli yksi selvä ero. Minun lapsuudessani ulkomaille lähteminen tarkoitti viikon Kanarian-matkaa. Monet minun Oxfordin-tuttavani ovat kasvaneet perheissä, joissa ulkomaankomennukset kuuluivat arkeen.

***

Lämpölampun valo värjää tuttavani naaman punaiseksi. Istumme Cowley Roadin kivitalojen taakse piilotetulla terassilla, ja tuttavani hytisee takki auki niin kuin britit liian vähissä vaatteissaan aina.

Hän kertoo tarinoita yksityisestä poikakoulustaan. Siitä, kuinka tukka piti ajaa lyhyeksi kuin armeijassa, siitä, kuinka opettajalla oli höylä, jolla uhattiin ajella liian pitkäksi päässyt parransänki. Siitä, kuinka ”suunnilleen puolet” opiskelukavereista päätyivät Oxfordiin ja Cambridgeen.

Minä kuuntelen häntä hämmentyneen uteliaana, kykenemättä ymmärtämään englantilaista luokkayhteiskuntaa, jossa urapolkua rakennetaan lapsesta asti.

Samalla tunnen outoa rikoskumppanuutta. Olen livahtanut takaovesta samoihin piireihin, ja tunnen siitä kiitollisuutta ja hienoista syyllisyyttä.

Minä tiedän, että jossain on joku minun kaltaiseni, joka ei koskaan kuule termiä fellowship. Hän ei koskaan kuule niistä työpaikoista, apurahoista, neuvoista, suhteista tai itsevarmuudesta, joita tässä kuplassa jaetaan.

Samaan aikaan me tilaamme toiset oluet, vitsailemme ketunmetsästyksestä ja tutustumme toisiimme, vaikka tiedämme jo valmiiksi, että me Oxfordiin päätyneet katsomme maailmaa oudon samalla tavalla.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 10 vinkkiä, joiden avulla kirjoitat parempia terveysjuttuja - 13.09.2017
• Rakasta lähimmäistäsi ja hänen tukkimaansa lavuaaria. Viisaudet, jotka oivaltaa, kun elää yli 50 kämppiksen kanssa. - 19.05.2017
• Kolme asiaa, joista toimittajat puhuvat juuri nyt (ja joista yksikään ei ole valeuutiset) - 18.04.2017
• Journalismi on kuin ravinto: pikaruuan jälkeen kaipaa jotain kypsyteltävää - 03.03.2017
• Nyt muodissa: naistenlehti, joka käsittelee politiikkaa - 08.02.2017
• Englannissa suhteet ovat korttipeliä - 21.12.2016
• Luennoitsija, kerro minulle tarina - 05.12.2016
• Oxford-syndrooma - 31.10.2016