Virheitä on kolmenlaisia, luennoitsija sanoi ja alkoi kirjoittaa taululle.

1. Asiavirheet.
2. Se on niiden vika.
3. Se on sun vika.

Asiavirheet ovat ikäviä, eikä niitä pitäisi tehdä, mutta ne on yleensä helppo korjata oikaisulla. Sitten on virheitä, joista toimittajilla on tapana syyttää jotakuta muuta. Pomoa, joka ei ymmärrä, miten paljon aikaa kunnon juttu vaatii tai joka ei luovu näkökulmastaan, vaikka osoittautuisi, ettei sille ole vastinetta todellisuudessa. Lukijoita, jotka lukevat vääränlaisia juttuja. Haastateltavaa, joka ei vastaa puhelimeen. Tai hallitusta, joka pakottaa taipumaan (itse)sensuuriin.

Nämä ohitettiin nopeasti. Luennoitsija halusi, että keskitymme virheisiin, jotka johtuvat meistä itsestämme.

”Ei voi kehittyä ellei myönnä itselleen, että voi olla väärässä.”

Toimittajat, kuten kaikki muutkin ihmiset, käsittävät asioita väärin koko ajan. Luennoitsija nimesi lähihistoriasta kolme (amerikkalaisten) journalistien kollektiivista virhettä.

1. Usko siihen, että Irakissa on joukkotuhoaseita.
2. Kyvyttömyys ennustaa vuoden 2008 finanssikriisi.
3. Ajatus, ettei Donald Trumpista voi tulla Yhdysvaltain presidenttiä.

Ne ovat virheitä, joita ei noin vain oikaista.

Toimittajien on suhtauduttava työhönsä kuin AA-kokouksissa käyvän alkoholistin riippuvuuteensa, luennoitsija jatkoi. Kaikki alkaa asian myöntämisestä.

Nimeni on Anna-Sofia, ja minulla on vääriä käsityksiä maailmasta.

Olin tälle viestille vastaanottavainen kuulija. Tulin New Yorkiin elokuun lopussa, ja vain kahdessa viikossa olen alkanut kyseenalaistaa käsityksiäni Yhdysvalloista. Ja kaikesta muustakin. Ne eivät enimmäkseen ole asiavirheitä, jotka voisin päässäni oikaista, vaan uuteen ympäristöön joutuminen on muistuttanut siitä, että journalismi (tai taide tai tiede tai kieli) tavoittaa vain ohuita viipaleita todellisuudesta.

Nykyään on helpompaa kuin koskaan seurata amerikkalaista mediaa myös Suomesta käsin ja luulla tietävänsä maasta jotakin. Luulot karisevat, kun huomaa tuijottavansa seitsemän minuuttia lähikaupan juustohyllyä ja lähtevänsä tyhjin käsin, koska ei edes tiedä, mikä epäilyttävän näköisistä juustoista maistuu syötävältä. Sama pätee leipään, joten en ole vielä ostanut kaupasta leipää.

Näkymä Bronxista Manhattanille.

Asun Bronxissa alueella, joka on Yhdysvaltain köyhimpiä, ja käyn koulua Ivy League -yliopistossa, jonka lukukausimaksu on yli 60 000 dollaria. Voisin väittää, että tällä perusteella tiedän ainakin pian jotakin amerikkalaisesta köyhyydestä tai rikkaudesta. Mutta vasta nyt tiedän, miten vähän niistä tiedän.

Jos tiedän Yhdysvalloista näin vähän, miten vähän tiedän muusta maailmasta? Hyvin vähän. Keskusteluista intialaisten ja pakistanilaisten opiskelukavereiden kanssa en kehtaa edes kertoa. Vähän lohdutti, kun ryhmäni kaksi (fiksua!) tanskalaista toimittajaa eivät tienneet, että Suomi ja Ruotsi eivät kuulu Natoon.

Tunne siitä, etten oikeastaan tiedä mistään mitään, lisääntyi entisestään, kun opinnot alkoivat. Joseph Pulitzer, koulun perustaja, kuka hän oikeastaan oli? Enpä juuri tiennyt. Ensimmäisellä kurssilla käsiteltiin eurooppalaisten valtioiden syntyä. Miten ne oikeastaan syntyivät? Vastaukseksi ei riittänyt Suomi 100.

Tänään luin kotiläksynä Michael Schudsonin 1970-luvulla julkaistua kirjaa Discovering the News, josta suosittelen kaikille ainakin lukua maailmansotien välisestä journalismista. (Tiivistys: silloin painittiin täysin samojen kysymysten parissa kuin nyt. Täysin.) En tiedä, kuka oli  William Allen White, johon kirjassa viitattiin, mutta hänen sitaattinsa vuodelta 1938 on lohdullinen:

”I don’t know what is right… I’m not as smart as I used to think I was.”

Tekisi mieli lisätä, että tämän vuoden jälkeen olen joka tapauksessa fiksumpi kuin ennen. Mutta saas nähdä. Hillary Clintoninkin piti joka tapauksessa olla Yhdysvaltain presidentti.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• - 21.05.2018
• Valeuutisten valeyleisö - 04.04.2018
• Vihatut luuserit - 08.02.2018
• Emergency Management Operations - 08.01.2018
• “I’m not gonna harweyweinstein you” - 21.11.2017