Muutaman päivän päästä on aika nostaa malja: olen ollut kolme kuukautta Los Angelesissa. Vaikka en ole taloustoimittaja, päätin tehdä katsauksen ensimmäiseen kvartaaliin ja tärkeimpään asiaan, jonka olen tähän mennessä tajunnut: osaan ottaa rennosti.

Vietin nuoruuteni stressaten ja kuvitellen, että minun pitää selvitä kaikesta yksin (yhdeksännellä luokalla murehdin tukioppilaspestiäni niin paljon, että vatsaani puhkesi mojova ihottuma). Pikkuhiljaa tajusin, että jos haluan saada mitään aikaiseksi kunnolla, stressaaminen ei kannata. Työelämässä opin, että toisin kuin monia kollegoitani, minua stressi ei syökse ihanan luovasti epämukavuusalueelleni ja aja parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. En ole uhrautuva sankaritoimittaja, joka elää ja hengittää jokaista tuotostaan. Minun pitää nukkua öisin ja saada ajatukseni välillä irti töistä.

Kotimme lähellä on työhuone, jonka pihassa olevan kyltin jaoin koulukavereideni kanssa – olkoon tämä mottomme.

Ennen tänne saapumistani pelkäsin tosissani, etten saisi pidettyä opeistani kiinni. Tiesin, että ympärilläni on päivästä toiseen parikymppisiä, joiden vanhemmat ovat maksaneet heidät yhteen maailman parhaista journalismikouluista, ja valmistuttuaan näiden nuorten on pakko löytää töitä – ei olisi ihme, jos paine tarttuisi. Pelkäsin, että ajautuisin kompensoimaan epävarmuuttani vieraassa ympäristössä julmetulla suorittamisella. Saavuinhan kulttuuriin, jossa jokainen kohtaaminen on mahdollisuus ja jokainen vastaantulija potentiaalinen osa omaa ammatillista verkostoa. Pelkäsin, että muuttuisin samanlaiseksi kuin 23-vuotias koulukaverini, joka lähettää viestin yhdeltätoista illalla ja murehtii, onko hänen kurssityönsä seuraavalle päivälle varmasti täydellinen.

Maanantai on suosikkipäiväni. Minulla on iltaluento elokuvataiteen laitoksella, ja ennen sen alkua istun laitoksen seesteisellä sisäpihalle aukeavalla parvekkeella syömässä eväitäni.

Onnekseni niin ei ole käynyt. Tiedän, että oma kurssityöni on sellainen, jollaiseksi olen sen osannut tehdä, ja vastaan rauhoitellen ystävälle, että hänen omansa on varmasti mainio. Ja jos ei ole, joku kyllä auttaa.

Nimittäin toisin kuin 23-vuotiaalla ystävälläni, minulla on kokemusta siitä, että työelämässä, johon häntä valmistellaan, joku ottaa kopin – tai ainakin itse olen ollut niin onnekas, että minusta on Suomessa otettu. Editori tekee tekstistä paremman, ja asiantuntija vastaa vielä yhteen lisäkysymykseen, jos jokin asia jää epäselväksi.

Turhan murehtimisen välttämisessä auttaa myös se, että USC:ssakin kopataan. Jokainen opettaja antaa aikaansa ja kummin-kaiman-tuttunsa yhteystiedot, koska ”hän olisi juuri sopiva haastateltava juttuusi”. Kokemus vahvistaa teesiäni: avun pyytäminen ei ole heikkoutta, ja apu on isoin lahja, jonka toimittajalle voi antaa. Apu lieventää stressiä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 4 askelta lopputyöhön Annenbergissä - 07.05.2018
• Ole ystävien seurassa – muuten et pärjää - 10.04.2018
• Kohti moniäänisempää televisiota - 09.02.2018
• Toimittamista syytteen pelossa - 20.12.2017
• Talven pimeyteen on vaikea tottua - 18.12.2017
• Kielipuoli toimittaja - 30.10.2017
• Millaisia toimittajia, millaista journalismia? - 22.08.2017