Berliinissä kylmää sotaa ei pääse karkuun, ja miksi toisaalta pitäisi: useimmathan tulevat tänne muistoja ja merkkejä siitä nimenomaan etsimään. Kiehtovalla tavalla muurin halkoma menneisyys on läsnä myös kaupungin urheiluelämässä ja varsinkin Berliinin, Saksan, Euroopan ja maailman ykköslajissa jalkapallossa.

Alkuun on myönnettävä, että Berliini ei ole kummoinen jalkapallokaupunki. Itse asiassa se on hämmästyttävän huono ollakseen hallitsevan maailmanmestarimaan pääkaupunki ja yksi Euroopan suurimmista kaupungeista. Joitain vuosia sitten oli sellainenkin tilanne, että maan ykkössarjassa eli 1. Bundesligassa ei ollut ensimmäistäkään joukkuetta Berliinistä.

Mutta berliiniläisiä jalkapallojoukkueita ei kannatakaan seurata pelkästään menestyksen kiilto silmissä. Niissä on muuta kiinnostavaa.

Aloitetaan idästä ja Berliinin toiseksi parhaasta joukkueesta. Seuran nimi on 1. FC Union Berlin, ja sen koti on Köpenickissä, syvällä idässä. Jo matka otteluun on aina elämys. Nyt, kun asustan Wilmersdorfissa Länsi-Berliinissä, aikaa siihen pitää varata puolisentoista tuntia.

S-Bahnin kyydissä hipster-Berliini jää taakse ja trendipaikat vaihtuvat rosoiseen DDR-maisemaan: harmaisiin kerrostaloihin, teollisuusrakennuksiin ja ylipäätään kaikkeen sellaiseen, mitä ei ole suunniteltu turisteja varten. Silti Köpenickin asemaa kohti kiitävässä junassa on Unionin pelien alla ikifanien lisäksi jatkuvasti enemmän turisteja,  jotka haluavat nähdä, mihin joukkueen jatkuvasti kasvava kulttimaine perustuu.

Stadionille pääsee asemalta metsätietä pitkin. Sitä kävellessä tunnelma on idyllinen tai ainakin kotikutoinen. Stadionin nimi on Stadion An der Alten Försterei, suomeksi suunnilleen ”Stadion vanhan metsänhoitajanmökin liepeillä”. Olin täällä ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Sen jälkeen olen käynyt täällä katsomassa kymmenisen ottelua.

FC Unionin peleissä pääväri on punainen.

Yksi matseista oli erityisen mieleenjäävä ja samalla Unionia ja seuran ideologiaa hyvin kuvaava. Vastassa oli virvoitusjuomajätti Red Bull Companyn omistama, nyttemmin 1. Bundesligaan ja sen kärkijoukkueiden joukkoon noussut RB Leipzig. Sen kaupallisuus herättää vastustusta monissa seuroissa, FC Union Berlinissä aivan erityisen paljon.

Unionin faniosasto jakoi ennen ottelua yleisölle lappuja, joissa luki ”In Leipzig stirbt die Fußballkultur” (Leipzigissa jalkapallokulttuuri kuolee). Katsojille jaettiin myös mustat jätesäkit; ne tuli pukea päälleen ja olla ne yllä hiljaa ottelun kymmenen ensimmäistä minuutti – prostestina vastustajan ”liialliselle kaupallisuudelle”.

RB Leipzig joutui Unionin fanien hampaisiin.

Tällä kertaa vastassa on Unionin veroinen kulttiseura St. Pauli. Tunnelma on alusta asti katossa. Ottelu kentällä on aina ennustamaton, mutta pelin ulkopuolella katsomossa moni asia sujuu käsikirjoituksen mukaan. Unionin pelit ovat kannattajille rituaaleja, joihin kuuluu olennaisena osana joukkueen tunnuslaulu Eisern Union: sen esittää itäberliiniläinen punkkari Nina Hagen, mutta stadionilla mukana laulavat kaikki. Erityisen kovaa lauletaan kohdassa, jonka sanat menevät: ”Wer lässt sich nicht vom Westen kaufen? Eisern Union!”. Suomeksi: Ketä länsi ei voi ostaa? Rautaista Unionia.

Nina Hagen ja Unionin oma laulu, tässä videossa tosin poikkeuksellisesti Berliinin Olympiastadionilla, jossa Union pelasi 2001 Saksan Cupin finaalissa

Eisern Union on seuran lempinimi. Se juontuu seuran työväenluokkaisista juurista ja siitä, että iso osa kannattajista oli aikoinaan metallityöläisiä. Vaikka Union Berlin on maineeltaan vasemmistolainen ja työväenluokkainen, sen kylmän sodan aikainen historia on nykypäivän näkökulmasta kunniakas. Union oli kyllä DDR:n työläisten joukkue, mutta se säilytti kriittisen etäisyyden sosialistiseen valtiojärjestelmään. Samaa ei voi sanoa sen kilpailijasta Berliinin Dynamosta, joka oli DDR:n ylivoimaisesti menestyksekkäisen joukkue. Dynamo tunnettiin järjestelmän joukkueena, jota Stasi ohjasi ja rahoitti. Ei siis ihme, että näiden kahden joukkueen menestys on muurin murruttua kulkenut eri suuntiin. Tätä nykyä Berliinin Dynamo pelaa Saksan neljänneksi korkeimmalla sarjatasolla.

Ottelu St. Paulia vastaan päättyy euforisesti, sillä Union tekee voittomaalin aivan loppuhetkillä.

Kahden kulttiseuran kohtaamisessa laulu ei pääty loppuvihellykseen. Unionin peleistä ei ole kiire pois, ja tällä kertaa pääsen todistamaan berliiniläisten ja hampurilaisten kilpalaulantaa vielä kotimatkalla junassa.

Kuinka aitoa Unionin edustama ”kaupallisuuden vastustaminen” ja muut ”aidot” arvot ovat, ja miten niistä voi pitää kiinni? Viime kaudella Union Berlin oli lähellä nousta ykkösbundesliigaan, sillä se johti kakkosbundesliigaa, kun kevät oli jo pitkällä. Silloin moni unionisti oli samaan aikaan innoissaan ja peloissaan. Mieleeni jäi jonkun kannattajan lausahdus, joka oli poimittu lehtijutun otsikoksi: ”Scheiße, wir steigen auf (voi paskat, mehän nousemme)”. Lopulta  Union jäi neljänneksi. Se oli pettymys – ja helpotus.

Unionin kannattajat haluavat pitää kiinni edullisista lipuista ja seuran ominaislaadusta. Sitä on vaikea määritellä, mutta siihen liittyy pyrkimys johonkin aitoon ja yhteisölliseen. Se konkretisoitui hienosti joitain vuosia sitten, kun joukkueen stadion remontoitiin perusteellisesti pitkälti kannattajien omin voimin, talkoilla.

Jos Union Berlin onnistuisi nousemaan, liput kallistuisivat, stadionia olisi pakko uudistaa ja istumapaikkoja lisätä; nyt runsaan 22 tuhannen hengen katsomossa istumapaikkoja on vain kolmisen tuhatta, lopuilla seistään. Stadionin kapasiteetti on tällä hetkellä muutenkin riittämätön: lähes kaikki pelit ovat loppuunmyytyjä, eikä lippuja kiinnostavimpiin peleihin saa, ellei ole seuran jäsen. Itsehän onneksi olen.

Seura itsekin tietää tilanteen. Nousu ykkösbundesliigaan on lähivuosina todennäköinen, ja siksi suunnitelmissa on laajentaa stadionia peräti 37 tuhatta katsojaa vetäväksi. Tätä remonttia tuskin enää talkoilla toteutetaan.

Jalkapallo on Saksassakin väistämättä kaupallinen laji. Jos haluaa menestystä, pitää pelata lajin säännöillä. Siinä on ristiriita, jonka kanssa FC Union Berlin joutuu kamppailemaan. Toistaiseksi se on onnistunut säilyttämään identiteettinsä tai ainakin mielikuvan itsestään ”vaihtoehtoseurana”.

Kaikkein hurjin eikä täysin mahdoton lopputulema tälle kaudelle olisi, että Union sijoittuu 2. Bundesligassa kolmennelle sijalle, ja länsikaupungin ylpeys Hertha Berlin 1. Bundesligassa kolmanneksi viimeiseksi. Silloin nämä kaksi pelaisivat vastakkain kaksiosaisen karsinnan paikasta ykkösliigassa.

Palaan jalkapalloon myöhemmin toisessa blogikirjoituksessa, jossa aiheena kaupungin suurin seura Hertha Berlin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Herthaa ja MM-kisoja - jalkapalloa kesät talvet - 17.07.2018
• Kielipuolisia kokemuksia Saksassa - 23.05.2018
• Perheellisenä Berliinissä - 05.04.2018
• Nukkumatti ja kylmä sota – Kuinka partaveikko päätyi Suomen televisioon ja Lapin luontoon - 07.03.2018
• Saksa on tehokas mutta ei notkea - 15.01.2018
• Nukkumatti ja minä - 10.10.2017