Vuosi on puolivälissä. On läjä asioita, joihin olen Los Angelesissa ehtinyt tottua, vaikka ne aluksi yllättivätkin. Tässä niistä muutama.

1) Sisällä on aina kylmempi kuin ulkona. Tämä pätee niin autoon, asuntoon, luentosaliin kuin mihin tahansa julkiseen tilaan.

Olen tietääkseni kaikkien aikojen ensimmäinen USC-stipendiaatti, joka ei asu Santa Monicassa. Santa Monica on oma kaupunkinsa Los Angelesin sisällä, Tyynenmeren rannalla, eikä alueen vetovoimaa käy kieltäminen: Santa Monicassa on siistiä ja kaunista, ja joka ilta voi katsoa, kun auringonlasku värjää merenpinnan punaiseksi. Minun ja mieheni koti on runsaan 20 kilometrin päässä rannasta, Silver Lakessa, joka kärjistäen on sitä Los Angelesille, mitä Kallio on Helsingille. Täällä sisämaassa eivät viileät merituulet puhalla, ja päivisin on läpi vuoden kuumempi kuin rannassa.

Amerikkalaisen talonrakennustavan vuoksi sisälämpötila heijastelee aina ulkolämpötilaa, ja meidänkin asunnossamme tilannetta tasapainotetaan ilmastointilaitteilla: kun ulkona on kuuma, ilmastointilaite puhaltaa viileää, ja kun ulkona on kylmä, ilmastointilaite pannaan lämmittämään. Mutta oli ulkolämpötila mikä tahansa, sisällä on lopulta aina kylmempää. Ei auta, vaikka olisi antanut kylmän aamun aikana ilmastointilaitteen hohkata kämpässä täysillä: kotoa lähtiessä ulkoilma yllättää aina, kun noussut aurinko on ehtinyt paahtaa ilman suomalaisittain seisovaksi.

Los Angelesissa on iltaisin todella pimeää, varsinkin kauempana isoista teistä, jotka ovat ainoat edes jotenkuten valaistut. Joulun alla valoa pimeään tuovat omakotitaloasujien toinen toistaan kekseliäämmät jouluvalot.

2) Auringonlaskun jälkeen on pimeää. Ja ei, en väitä, että Los Angelesin pimeys on verrannollista Suomen talveen. Täkäläinen pimeys on armollisempaa, ei sellaista, joka tuntuu imevän jokaisen valohiukkasen sisäänsä, mutta silti – se yllättää kaupungissa, joka on täynnä autojen valoja. Koska Los Angeles on rakennettua autoilijoille, täällä ei tunneta jalankulkijan huolia tai kunnollisten katulamppujen käsitettä, ja iltaisin jalkakäytävillä kävellessä pitää usein kaivaa kännykän taskulamppu esiin, että näkee, mihin astuu. Kulkureitin valaiseminen kannattaa, sillä jalkakäytävät ovat usein melko jännittävässä kunnossa. Katukivetys on paitsi kuoppainen myös kumpuileva.

Kotikulmillamme Silver Lakessa jalkakäytävillä on vuoroin kuoppia ja teiden varsilla kasvavien puiden runkojen muodostamia kohoumia.

3) Tuntemattomat ihmiset moikkaavat. Tervehtivät tarjoilijat ja myyjät ovat oma lukunsa, heidän lisäkseen myös ohikulkijat heittävät heipat. Käyn lenkillä kotimme lähellä kohoavilla Los Felizin kukkuloilla, joilla kiemurtelevien katujen varteen on rakennettu toinen toistaan komeampia taloja, joiden pihateille on puolestaan parkkeerattu toinen toistaan kiiltävämpiä Tesloja. Lenkin varrella joka ikinen koiranulkoiluttaja, puutarhuri, rakennusmies ja kanssalenkkeilijä tervehtii iloisesti. Olen alkanut tervehtiä takaisin.

4) Sovituista aikatauluista ei pidetä kiinni. Ensin luulin, että kyse on jostain periamerikkalaisesta – että aina kun on sovittu, että nähdään tiettyyn aikaan, nähdäänkin lopulta vähintään puolta tuntia myöhemmin. Sitten tajusin, että kyse on Los Angelesin liikenteestä: ei siitä, että liikenteen takia olisi väistämättä aina myöhässä, sillä useimmiten jos lähtee kotoa ajoissa, tapaamiseensa ehtii kyllä. Kyse on pikemminkin liikenteen luomasta aikatauluvääristymästä. Koska aina tiedostaa, että liikenne tökkii (ja sehän tökkii), joka paikkaan tulee lähdettyä vähän liian myöhään, koska myöhästymisestään voi aina syyttää liikennettä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 4 askelta lopputyöhön Annenbergissä - 07.05.2018
• Ole ystävien seurassa – muuten et pärjää - 10.04.2018
• Kohti moniäänisempää televisiota - 09.02.2018
• Toimittamista syytteen pelossa - 20.12.2017
• Kielipuoli toimittaja - 30.10.2017
• Ensimmäinen osavuosikatsaus: löysin rantein - 03.10.2017
• Millaisia toimittajia, millaista journalismia? - 22.08.2017