Juuri päättyneen syyslukukauden alussa istuin pari aamupäivää luennoilla, joiden aikana asianajaja kertoi meille Yhdysvaltain julkisuus- ja julkaisulakipykälistä. Hän muistutti, että ne kannattaa opetella kunnolla, koska ”someone will always sue”. Samaa hoki opettajani, jonka kurssilla perehdyin elokuvatuottamisen alkeisiin. Hän toisteli, että tuottajan tärkein ja paras ystävä on lakimies, joka käy jokaisen paperin läpi tiheällä kammalla nurkan takana vääjäämättöminä väijyvien syytteiden pelossa.

HBO-sarja Insecuren luoja Issa Rae kävi puhumassa Annenbergin ja HBO:n yhteisessä Diverse Voices Forum -tapahtumassa. Rae puhui muun muassa siitä, miten hän toivoo Weinstein-tapauksen muuttavan Hollywoodia.

Yhdysvaltain lakikulttuuri ja lakimiesten rooli amerikkalaistoimittajien arjessa on puhuttanut syksyn aikana. Lokakuussa New York Times julkaisi jutun elokuvatuottaja Harvey Weinsteinista ja siitä, miten useat naiset syyttävät Weinsteinia seksuaalisesta ahdistelusta ja väkivallasta. Sen jälkeen on paljastunut kymmeniä samansuuntaisia väitteitä elokuva-alalla, politiikassa ja journalismin saralla työskentelevistä miehistä. Uutisoinnin lomassa on käynyt selväksi, että Weinsteinin käytös oli julkinen salaisuus. Se oli tiedossa Hollywoodissa sekä monien viihteestä kirjoittavien toimittajien keskuudessa, ja siitä kirjoittaminen on vuosien varrella kaatunut syytteillä uhkailuun.

Suomalaisena (ja amerikkalaista lakikulttuuria Ally McBeal -tasolla tuntevana) minun on ollut hankala tajuta, miten tapaus Weinstein pysyi piilossa vuosikymmeniä – varsinkin, koska lakipykälien pänttäämisen rinnalla päähäni on tuutattu liki joka kurssilla, miten koko täkäläisen kulttuurin kivijalka on perustuslain ensimmäinen lisäys, joka takaa sananvapauden. Sananvapaus on amerikkalaisille pyhä, ja silti samaan aikaan lakituvan pelon vuoksi tarinoita jää raportoimatta.

Kaikkien kurjien uutisten keskellä tekee välillä hyvää keskittyä kauniisiin asioihin arjessa. Muun muassa tacoihin.

Saadakseni tapahtuneesta tolkkua tein erään kurssityöni Weinsteinista ja jututin sitä varten lakimiestä, joka oli työskennellyt isossa mediatalossa toimituksen lakimiehenä yli 20 vuotta. Hän painotti, että hänen työnsä oli saada jutut lehteen. Hän kävi toimittajien tekstit tarpeen vaatiessa läpi niin, että sanamuotoja muutettiin ja juttuun lisättiin sanat ”allegedly” tai ”reportedly”. Samaa sanoi kaksi toimittajaa, joita haastattelin: he painottivat, että toimituksissa työskentelevät lakimiehet ovat toimittajille korvaamaton apu.

Suomalaisena en silti tajunnut, että jos toimittajilla kerran on lakimiehet tukenaan, miksi Weinstein-juttua ei saatu julkaistua aiemmin. Sain vastaukseni, kun haastattelin kurssityöhöni Journalistiliiton lakimiestä Tytti Orasta. Suomessa Julkisen sanan neuvosto valvoo journalistin ohjeiden noudattamista, ja sananvapauden rajoja valvotaan myös tuomioistuimissa. Yhdysvalloissa ei ole journalistien itsesäätelyelintä ja täällä mennään suoraan lakitupiin, joissa maksettavat korvaukset voivat nousta miljooniin. Oras selitti, että siinä missä Suomessa on vahingonkorvausoikeuden periaatteena rikastumiskielto – Suomessa korvataan vain se vahinko, jonka syy-yhteys ja määrä pystytään osoittamaan – Yhdysvalloissa on toisin. Pienillä mediatoimijoilla on harvoin varaa ottaa riskiä haastetuksi tulemisesta – saati sitten yksittäisillä haastateltavilla. Esimerkiksi Weinsteinin tapauksessa moni kokemuksistaan toimittajille kertonut nainen perääntyi ennen jutun julkaisua, koska Weinsteinin palkkaama hyvin rasvattu lakimieskoneisto (ja joukko entisiä Israelin tiedustelupalvelun Mossadin agentteja) maksoi ja pelotteli naiset hiljaisiksi. Ensimmäisen New York Timesin jutun jälkeen Weinstein itse uhkasi haastaa lehden oikeuteen ja vaati 50 miljoonaa dollaria.

Toinen haastattelemistani toimittajista totesi, ettei ihmettele, että Weinstein-jutun julkaisi lopulta New York Timesin kaltainen iso mediatalo. Hän murehti tutkivan journalismin tilaa pienemmissä julkaisuissa, joilla ei ole lakikoneistoa tukenaan, ja kysyi kysymyksen, joka mietityttää täällä monia: ”Mitkä tarinat jäävät kertomatta?”

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 4 askelta lopputyöhön Annenbergissä - 07.05.2018
• Ole ystävien seurassa – muuten et pärjää - 10.04.2018
• Kohti moniäänisempää televisiota - 09.02.2018
• Talven pimeyteen on vaikea tottua - 18.12.2017
• Kielipuoli toimittaja - 30.10.2017
• Ensimmäinen osavuosikatsaus: löysin rantein - 03.10.2017
• Millaisia toimittajia, millaista journalismia? - 22.08.2017