Vaalit autoritaariseen tapaan – mitä tutkimus kertoo vaaleista Venäjällä?
Ilona Vihonen
Venäjällä äänestetään sunnuntaina presidentinvaaleissa, jotka eivät ole demokraattiset ja joiden voittaja on jo etukäteen tiedossa. Kun vaalien koko idea tuntuu olevan hukassa, herää kysymys: Miksi järjestää isolla vaivalla vaalit, jos vallanpitäjiä ei ole tarkoituskaan haastaa, saati vaihtaa? Onko vaaleista autoritaariselle johtajalle jotain hyötyä?
Opiskelen täällä politiikan tutkimusta, joten vaalit ovat luonnollisesti tapetilla luennoillakin. Kaikenlaisten mielipiteiden, debattien, spekulaation ja propagandan keskellä minua on ilahduttanut kurssi, jolla venäläisiä vaaleja ruoditaan tutkimuksen näkökulmasta. Mitä sanottavaa tutkijoilla on vaaleista autoritaarisissa maissa ja erityisesti Venäjällä? Listaan loppuun tämän tekstin lähteet, jos niistä vaikka olisi jollekulle hyötyä.
Vaalit autoritaarisessa valtiossa on tietysti eräänlainen paradoksi, koska käsitteet eivät lähtökohtaisesti sovi yhteen. Vaalit ovat vapaan yhteiskunnan symboli ja perusedellytys, mutta autoritaarisissa maissa niitä käytetään aivan päinvastaiseen tarkoitukseen – auttamaan itsevaltaisia johtajia pysymään vallassa. Vaiva vaalien eteen näyttäisi kannattavan, sillä vaaleja järjestävät itsevaltaiset hallitsijat pysyvät vallankahvassa pitempään kuin ne, jotka eivät vaaleja järjestä.
Myös muita demokraattisia instituutioita voidaan hyväksikäyttää täysin demokratian vastaisiin tarkoituksiin. Autoritaarisen johtajan kannattaa sallia eri puolueiden olemassaolo, koska niiden avulla opposition voi kesyttää ja sulauttaa järjestelmään niin, että se pysyy aisoissa eikä ala vaatia liikoja. Asemaansa suojelevan itsevaltiaan kannattaa suostua vuoropuheluun parlamentissa etenkin silloin, kun taskussa ei ole mineraali- tai öljyrahoja vastustajien vaientamiseksi.
Vaalien avulla autoritaariset johtajat ovat perinteisesti hakeneet oikeutusta asemalleen ulkomaiden silmissä, koska vaalien ajatellaan tuovan hallinnolle demokratian sädekehän. Hyötyjä on muitakin: Vaalit antavat vallanpitäjille tietoa asemansa lujuudesta ja siitä, minne heidän kannattajansa ja vastustajansa ovat keskittyneet. Jotain hyötyä vaihtoehdottomista vaaleista on myös äänestäjille, sillä he saavat osviittaa siitä, kuinka vaarallista olisi ryhtyä kapinoimaan. Entisessä Itä-Saksassa vaalit olivat kansalaisille parhaimmassa tapauksessa mahdollisuus saada apua arjen ongelmiin: agitaatiotilaisuuksissa saattoi valittaa kylätien huonosta kunnosta ja tinkiä sen korjaamisesta ääntä vastaan.
Suhtautumisessa vaalien demokratisoivaan vaikutukseen tapahtui muutos 2000-luvulla. Aiemmin entisten kommunististen maiden demokratiavajeiden ajateltiin olevan vain ohimeneviä murheita matkalla avoimeen yhteiskuntaan. Sittemmin 90-luvun optimismi on kadonnut, eikä vaalien järjestämistä enää pidetä merkkinä edistyksestä. Kehitys demokratiaan ei tapahdu itsestään, ja erilaiset demokraattisia ja autoritaarisia piirteitä yhdistelevät hybridihallinnot ovat tulleet jäädäkseen.
Mitä Venäjän vaaleista sitten tiedetään? Vaalien historia alkaa vuoden 1905 uudistuksista, joiden jälkeen Venäjällä järjestettiin useammat duumanvaalit. Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen äänestettiin vielä perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kokoamisesta, mutta sen jälkeen vaaleissa ei enää oikeasti ollut kilpailua ennen vuotta 1989. Silloin kansalaiset saivat sanoa mielipiteensä osin vapaissa vaaleissa, ja vaalitulos olikin isku kommunistipuolueelle ja lopun ajan alku Neuvostoliitolle.
90-luvulla kehitys eteni horjuen. Venäjälle ei syntynyt vahvaa puoluejärjestelmää, mikä johtui osin Neuvostoliitolta peritystä epäluulosta puolueita kohtaan, osin maan läpikäymästä murroksesta. Samalla Venäjälle luotiin tietoisesti presidenttivetoinen järjestelmä ja puolueiden asema jätettiin heikoksi. Presidentti on edelleen Venäjän vahvin poliittinen instituutio. Vladimir Putinin aikana Venäjällä on tehty vaalilakeihin muutoksia, jotka ovat vaikeuttaneet muutosvoimien pääsyä kiinni valtaan. Esimerkiksi duumanvaalien vaalikynnys nostettiin seitsemään prosenttiin ja ehdokkaiden nimeämistä hankaloitettiin edellyttämällä, että ehdokkuuden taustalla on maanlaajuisesti rekisteröitynyt puolue. Ote mediasta ja kansalaisyhteiskunnasta on kiristynyt.
Vaalivilppi astui kuvioihin jo Boris Jeltsinin kaudella 90-luvulla. Kun Jeltsinin ja kommunistien Gennadi Zjuganovin välillä käytiin 1996 presidentinvaalien toinen kierros, joillakin alueilla esimerkiksi Tatarstanissa ja Dagestanissa ehdokkaiden saamat äänimäärät näyttivät kääntyneen kierrosten välillä päälaelleen Jeltsinin eduksi. Muutoksia on hankala selittää muulla kuin vilpillä. Putinin aikana tilanne on vain pahentunut, ja tutkijoiden mukaan vakava vaalien manipulointi on levinnyt muutamasta ”sadan prosentin tasavallasta” laajalti Venäjälle.
Koko vilpillisten keinojen kirjo on valjastettu käyttöön: opposition ehdokkaiden osallistumista rajoitetaan, vapaa media on ajettu ahtaalle ja äänestystä manipuloidaan. Vuoden 2007 duumanvaaleista on arvioitu, että 20–25 prosenttia valtapuolue Yhtenäisen Venäjän äänistä tuli keinoin, jotka eivät läpäisisi demokratian seulaa. Toinen tutkijajoukko laski, että vuoden 2011 duumanvaaleissa Yhtenäinen Venäjä sai Moskovassa todellisuudessa ainakin 11 prosenttiyksikköä vähemmän ääniä kuin virallinen tulos antoi ymmärtää, eli 36 prosenttia äänistä 47:n sijaan.
Venäjää seuraavat toimittajat ja tutkijat etsivät jatkuvasti merkkejä muutoksesta, joka saattaisi viedä Venäjää kohti demokraattisempaa poliittista järjestelmää. On olemassa teoria, jonka mukaan muutosta ajava sosiaalinen liike voi saada tuulta alleen silloin, kun eräänlainen mahdollisuuksien ikkuna avautuu. Silloin yhtä aikaa ilmaantuu uusia tilaisuuksia ja muutosta hillinneet uhat hellittävät. Näin kävi vuonna 1989, kun neuvostoliittolaiset uskalsivat asettua ehdolle ja äänestää vaaleissa ilman väkivallan uhkaa. Arabikevään aikana sosiaalinen media synnytti uusia keinoja mobilisoida toimintaa ja kannustaa ihmisiä protesteihin.
Venäjällä harva näkee samanlaisia mahdollisuuksia muutokseen lähitulevaisuudessa. Sunnuntain vaalien ei uskota tuovan muutosta entiseen, joten kiinnostus kohdistuu ennen kaikkea Putinin ääniosuuteen ja äänestysvilkkauteen. Kreml tavoittelee korkeaa äänestysprosenttia vaalien uskottavuuden takia, ja myös vaaleista pois suljettu oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi keskittää nyt tarmonsa äänestysaktiivisuuteen. Navalnyi on kehottanut kannattajiaan paitsi boikotoimaan vaaleja myös osallistumaan niiden tarkkailuun laskemalla äänestäjien määrää.
LÄHTEET:
Enikolopov R., Vasily Korovkin, Maria Petrova, Konstantin Sonin, and Alexei Zakharov. Field experiment estimate of electoral fraud in Russian parliamentary elections. PNAS, 2012, V.110, 2.
Gandhi J and Lust–Okar E. Elections under authoritarianism. Annual Review of Political Science, 2009, V.12:403-422.
Gandhi J. and A. Przeworski. Dictatorial Institutions and the Survival of Autocrats. Comparative Political Studies. 2007, V. 40 (11).
Jessen Ralph, Richter Hedwig (eds.). Voting for Hitler and Stalin. Campus Verlag, 2012.
Little A. Are non-competitive elections good for citizens? The Journal of Theoretical Politics, 2016, V.29(2).
McFaul M. Explaining Party Formation and Nonformation in Russia. Comparative Political Studies, 2001, V. 34, 1.
Myagkov M., Peter C. Ordeshook Dimitri Shakin. The Forensics of Election Fraud: Russia and Ukraine. Cambridge University Press, 2009.
Schedler A., ed. Electoral Authoritarianism: The Dynamics of Unfree Competition. Lynne Rienner Publishers, 2006.
Tarrow S. Power in movement: Social Movements and Contentious Politics. Cambridge University Press, 1998.
White S. Elections Russian-Style. Europe-Asia Studies, 2011, V. 63, 4.