Olen asunut kolme kertaa ulkomailla, kullakin kerralla vuoden verran: vuoden ikäisenä Marburgissa Länsi-Saksassa, parikymppisenä Oxfordissa Englannissa ja nyt Berliinissä.

Marburg 1977. Näkymä, jota en pysty muistamaan.

Marburgista en muista mitään, joten tilapäistä berliiniläisyyttäni pystyn vertaamaan vain 20 vuoden takaiseen vuoteen vaihto-opiskelijana Oxfordissa.

Silloin muuttujia oli merkittävästi vähemmän, ja niistäkään monia ei tarvinnut itse ratkaista. Erasmus-vaihto-opiskelu Englannissa tuntuu näin jälkikäteen melkein avaimet käteen -paketilta. Asunto järjestyi kuin itsestään, kun otti vastaan sen mitä yliopistolta tarjottiin, opinnot sai valita vapaasti.

Merkittävin muuttuja Berliiniin muuttamisen yhtälössä on ollut perhe. Mistä pienemmälle tytölle päivähoitopaikka, mistä isommalle tytölle koulu? Mistä asunto, jotta lasten viemiset ja tuomiset eivät veisi puolta päivästä? Yhtälöä ei ollut helppo ratkaista Suomesta käsin, varsinkaan kun Berliini on tätä nykyä turvoksissa. Vielä joitain vuosia sitten täällä oli runsaasti tyhjiä asuntoja ja päivähoitopaikkoja, nyt huutava pula molemmista.

Tässä vaiheessa on helppo tajuta, että jotenkin, sinnikkyydellä mutta myös tuurilla, olemme onnistuneet ratkaisemaan yhtälön lähes optimaalisesti.

Berliinissä asunto on kaiken a ja o. Ilman sitä ei voi rekisteröityä berliiniläiseksi eikä hakea esimerkiksi Kita Gutscheinia eli palveluseteliä, joka on lapsen päivähoitopaikan edellytys. Hoitopaikkaa ei siis voi hakea, jollei ole osoitetta Berliinissä. Kun vihdoin on oikeutettu hakemaan, ongelmaksi useimmille muodostuu, että päiväkodit ovat omalla alueella täynnä. Useimmat Berliiniin muuttavista voivat siis vasta täällä ollessaan ryhtyä ratkaisemaan asioita, jotka ovat arjen sujumisen kannalta ensisijaisen tärkeitä.

Meille ratkaiseva onnenpotku osui kohdalle viime vuoden tammikuussa, yhdeksän kuukautta ennen stipendiaattivuoden alkua, jolloin Berliinissä tutkijavaihdossa ollut tuttu historioitsija vinkkasi minulle Wilmersdorfin kaupunginosassa sijaitsevasta IBZ Berlin (Internatioles Begegnungszentrum der Wissenschaft) -nimisestä talosta, jota voisi kuvailla kansainväliseksi tutkijataloksi. Se vuokraa asuntoja Berliinin yliopistoihin tuleville opettajille ja tutkijoille. Asunnot ovat kalustettuja ja käytännöllisiä, toimivia ja yksinkertaisia. Niissä saa asua korkeintaa kaksi vuotta.

Selvisi, että Helsingin Sanomien Säätiön stipendiaattina ja Freie Universitätin “Fellow’na” olen oikeutettu hakemaan IBZ-talon asukkaaksi, ja koska olimme hyvissä ajoin liikkeellä, onnistuimme saamaan tilavan, kaksikerroksisen neljän huoneen asunnon. Maksamme siitä suunnilleen saman verran kuin saamme vuokratuloja asunnostamme Helsingissä.

IBZ Berlin eli kansainväliselle yliopistoväelle tarkoitettu talo Berliinissä.

Asunnon sijainti arvelutti aluksi. Wilmersdorf on porvarillista Länsi-Berliiniä, joka ei vastannut sitä, mistä olimme haaveilleet. Tyypillisinä turisteina olimme aiemmin hakeutuneet Friedrichsheiniin, Prenzlauer Bergiin, Kreuzbergiin ja Neuköllniin Nyttemmin olemme viehättyneet omaan kaupunginosaamme Wilmersdorfiin. Esimerkiksi leipomoita, kahviloita ja tasokkaita ruokaravintoloita on lähikulmillamme Rüdesheimer Platzin ympäristössä hämmästyttävän paljon. Koska alue ei ole turistien täyttämä, ne ovat edullisia eivätkä tarjoilijat vaihda heti englantiin, monet eivät sitä edes osaa.

Tärkeintä on kuitenkin se, että asunnon ansiosta ratkesivat myös logistiset ongelmat. Toinen kotikielemme on ruotsi, joten ymmärsimme hakea vanhemmalle, kuusivuotiaalle tyttärellemme paikkaa parin kilometrin ja hyvien julkisten yhteyksien päässä sijaitsevasta ruotsalaisesta koulusta. Sopeutumisen ja ystävyyssuhteiden solmimisen kannalta se on ollut hänelle ihanteellinen ratkaisu. Saksalaisessa koulussa kuusivuotias olisi jo ensimmäisellä luokalla eli varsinaisessa koulussa, mutta ruotsalainen koulu toimii Ruotsin järjestelmän mukaisesti, joten tyttömme on esikoululuokalla, kuten olisi Suomessakin. Koulu on silti selvästi “koulumaisempi” kuin esikoulu Ruotsissa tai Suomessa, ja päivät koostuvat ihan oikeista oppitunneista.

Pienemmälle tytölle päiväkoti löytyi samasta talosta, jossa asumme. Asuntolamme vuokralaisena toimii Montessori-päiväkoti, jonka lapsista noin puolet on talossamme asuvia, kansainvälisen yliopistoväen lapsia. Päiväkodin kielet ovat saksa ja englanti.

Olemme olleet tyytyväisiä sekä kouluun että päiväkotiin. Kolmevuotias tyttömme osaa nyt ruotsin ja suomen lisäksi vähän saksaa ja englantia ja osaa omalla hellyyttävällä siansaksallaan jotenkin kertoa päiväkodissa asiansa niin hoitajille kuin kavereilleen, jotka ovat tulevat eri puolilta maailmaa. Hänen parhaat leikkikaverinsa ovat Japanista ja Israelista. Vanhemmalla tytöllä puolestaan on nyt kaksi ruotsin kielen diskurssia: kotona hän puhuu suomenruotsia, koulussa riikinruotsia.

Kaiken huipuksi asuntolamme on parin metroaseman ja oikeastaan kävelymatkan päässä Freie Universitätistä.

Allekirjoittanut IBZ-talomme luhtikäytävällä.

Ehkä annoin liian ruusuisen kuvan. Tietenkään kaikki ei ole ollut yksinomaan helppoa. Asioiden hoitaminen saksaksi on ollut välillä ahdistavaa, kun omassa kielitaidossa on puutteita. Isompi tyttö kaipaa välillä Suomeen ja kouluun meneminen ahdistaa, vaikka hän siellä hyvin pärjääkin.

Pikkuisen kuitenkin harmittaa, että täältä pitää kesällä lähteä. Berliiniin jääminen pidemmäksi aikaa kuin vuodeksi on ollut mielessä, mutta elämän kiintopisteet, kuten työ, sukulaiset ja kaverit, ovat Suomessa. Asuntolainan lyhennysvapaa loppuu, opintovapaa töistä loppuu ja vanhemman lapsen koulu Helsingissä alkaa. Kiehtovat ajatukset eivät aina lopulta ole realistisia.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Herthaa ja MM-kisoja - jalkapalloa kesät talvet - 17.07.2018
• Kielipuolisia kokemuksia Saksassa - 23.05.2018
• Nukkumatti ja kylmä sota – Kuinka partaveikko päätyi Suomen televisioon ja Lapin luontoon - 07.03.2018
• Saksa on tehokas mutta ei notkea - 15.01.2018
• Berliini jalkapallokaupunkina, osa 1: Idän rautainen unioni - 21.11.2017
• Nukkumatti ja minä - 10.10.2017