“Itsemurhien ehkäisypuhelin +1-800-273-8255.”

Luen dokumenttikurssin kuvausta ja hätkähdän. Kurssivaatimusten ja viikkoaikataulujen perään on listattu tukipalveluita, joihin opiskelija voi kriisitilanteessa turvautua.

Tarjolla on auttavan puhelimen lisäksi muun muassa ryhmäterapiaa, lyhytaikaista psykoterapiaa ja stress fitness -workshop.

Pian ymmärrän, että sama litania toistuu jokaisessa opetussuunnitelmassa. Kyse ei siis ole siitä, että dokumentin teko olisi psyykelle erityisen raskasta, vaan rutiinimuistutuksesta.

En pääse eroon hämmennyksestä, kun selaan alumnien uusille opiskelijoille Facebook-ryhmässämme jakamia vinkkejä.

“Älä arastele mennä professorin huoneeseen itkemään.”

“Jos paniikki iskee, halaa toista opiskelijaa ja mene katsomaan meemejä.”

“Muista laittaa terveytesi etusijalle. Älä uskottele, että ‘nukut sitten haudassa’.”

Mihin ihmeeseen olen menossa? Venäläiseen internaattiin vai amerikkalaiseen journalismikouluun?

Opiskelijoiden mielenterveys otetaan vakavasti myös USC:n metroasemalla.

Jo varhain, ennen kuin päädyin Annenbergiin, olin kuullut 10-kuukautisen maisteriohjelman tahdista. Hakiessani Kaliforniaan tiesin, että tänne ei tulla lomailemaan. Facebook-vinkkejä ja kurssikuvauksia kotona Suomessa tutkaillessani päätin, että annan itselleni luvan pehmoilla aina, kun tilanne sallii. En todellakaan tahdo joutua jamaan, jossa vollotan professorin olkapäätä vasten. Opiskelu on kuitenkin vain opiskelua: yritystä ja erehdystä. Ei se työelämän todellisia paineita pahempaa voi olla?

Nyt kun kesälukukausi on ohi, voin sanoa, että strategia on ollut oikea. Viime viikolla, kun katsoin kollegoitani, joista suuri osa zombaili lasittunein silmin loppuprojektejaan kasaan, sain vastata heidän ihmettelyihinsä. “Miten pystyt ottamaan noin rennosti, vaikka sinulla on perhe?” Vastaus liittyy paitsi edellä mainittuun asenteeseen myös meidän suomalaisstipendiaattien etuoikeutettuun asemaamme.

Vaikka sisäinen perfektionistini on nostanut päätään useammin kuin kerran, olen hoitanut kesän multimediakurssin video-, audio-, haastattelu- ja käsikirjoitusharjoitukset vasemmalla kädellä. Tein pragmaattisen ratkaisun ja tuotin dokumenttini samasta aiheesta kuin multimediakurssilla vaaditun ryhmätyön. Tuloksena ei ehkä ollut ihanteellisin lyhytdokkarin aihe (kuolevat kodittomat), mutta ainakin se syntyi kivuttomasti. Käytin samoja materiaaleja myös tv-työn kuvaus- ja editointitreeneissä. Kun monet opiskelijat tekivät näitä varten kolme eri kuvauskeikkaa, itse selvisin yhdellä.

En kehdannut kertoa kysyjille, että taktiikan ansiosta pääsin usein nukkumaan reilusti ennen puoltayötä ja viikonloppuisin jopa rannalle.

Kesäkurssilla kokeilimme lisätyn todellisuuden (augmented reality) sovelluksia.

Toki minulla on varaa toimia huolettomammin, koska kokemusta tv-, radio- ja uutistyöstä on jo kertynyt. (Ei tosin englanniksi, mikä on oma haasteensa.) Mikä tärkeintä: minun ei tarvitse panna kaikkia paukkuja tulevaan työuraani, koska minulla on jo sellainen.

Valtaosa Annenbergin noin 70 maisteriopiskelijasta on parikymppisiä jenkkejä, joilla on tuskin päivääkään toimittajakokemusta. Vaikka toisinaan tunnen itseni ufoksi heidän joukossaan – tuntuu kuin välillämme olisi 15 ikävuoden lisäksi koko journalismin murros – tunnen heitä kohtaan suurta sympatiaa. He, tai käytännössä heidän vanhempansa, maksavat tästä vuodesta omaisuuden ja ovat piinallisen tietoisia siitä, että töitä olisi parasta löytyä heti valmistumisen jälkeen. Professorit korostavat työllistymistä ja tarjoavat apuaan suhteiden luomisessa. Osa opiskelijoista on jopa irtisanoutunut tullakseen USC:hen, koska sieltä valmistuvat toimittajat saavat tilastojen valossa varmimmin alan työpaikan.

On helppoa olla ottamatta paineita, kun niitä ei ole.

Älkää silti ymmärtäkö väärin. Olen joutunut paiskimaan pitkiä päiviä, tinkimään yöunistani ja viettämään vähintään puolet joka sunnuntaista esseitä takoen. Olen laiminlyönyt perheenjäseniäni ja tuntenut sen nahoissani. Mutta olen heille myös kiitollinen, koska he ovat pitäneet jalkani maassa. On äärimmäisen tärkeää varastaa elämään tilaa muullekin kuin päivittäisille deadlineille. (On myös äärimmäinen onni, jos on esimerkiksi puoliso, joka hoitaa ruoan pöytään.)

Republikaanien mielipidetutkija Frank Luntz kutsui Annenbergin journalismiopiskelijat kotiinsa.

Kesän boot camp -osuus oli tänä vuonna seitsenviikkoinen eli aiempaa pidempi. Se ei tarkoittanut, että tahti olisi ollut lepsumpi: kaikkien piti valita multimediakurssin lisäksi ainakin kaksi valinnaista kurssia. Itse päädyin opiskelemaan mainitun dokumentin teon ohella long-form-kirjoittamista.

Heinä- ja elokuun parasta antia itselleni olivat kuvaaminen ja editointi, featureiden vääntäminen englanniksi, koodauksen ja 360-kerronnan kokeileminen, näissä kaikissa virheiden tekeminen ja niistä oppiminen. Kaikki se, mitä en ole tähän asti osannut.

Tavoitteenani on viettää tämä vuosi mahdollisimman pitkälle mukavuusalueeni ulkopuolella. Siksi tänään alkavalla syyslukukaudella edessä on lisää koodausta, augmented realitya ja muun muassa draamaa. Eihän tänne kuitenkaan ole tultu löysäilemään!

Santa Monica Pier.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Tunteellinen maisteri - 17.06.2019
• Rakas päiväkirja - 28.03.2019
• Parasta Los Angelesissa - 18.01.2019
• Amerikan hullu vuosi - 20.12.2018
• 5 innostavinta ja lannistavinta asiaa - 29.10.2018