Saarivaltakuntaa on tällä viikolla keskusteluttanut Downing Street 10:n työilmapiiri. Pääministerin kabinetista on soiteltu kiusattujen palvelulinjalle. Julkisuuteen on vuotanut tietoja tai ainakin huhuja siitä, että pääministeri Gordon Brown  on alaisiaan ja työtovereitaan kohtaan vähintäänkin vaativa ellei jopa pirullinen.

Brittiläinen kepeä lukemisto ”The Sun” osasi otsikoida asiasta kertovan jutun napakasti: ”The Prime Monster”.

 Vaalit ovat tulossa keväämmällä ja Brownin työväenpuolue on ahtaalla. Labourille on povattu väistämätöntä tappiota, eikä öykkäröivän tai kaikin puolin ynseän miehen maine ainakaan helpota Gordon Brownia vaalikampanjoinnissa. Miestä on jo muutoinkin pidetty kylmäkiskoisena, luotaantyöntävänä, harmaana ja ties minkälaisena. Häneen liitetyt ominaisuudet eivät ole juuri niitä, joilla vaalitaistoja voitetaan. 

Vain viikko ennen ”kiusaamisskandaalia” Brown itse avasi sydämensä televisiossa ja puhui avoimesti pienen tyttärensä kuolemasta. Monet poliittiset kommentaattorit pitivät pääministerin kostuneita silmiä merkkinä siitä, että liituraitapuku pitää sittenkin sisällään tuntevan ihmisen. Tietysti kyynisimmät ajattelivat, että lähestyvät vaalit ovat varsinainen motiivi näyttää tunteita julkisesti. 

Perin inhimillistä se on äksyily ja raivoaminenkin, mutta vaalitaistossa ja median luupin alla ne eivät ole suotavia ominaisuuksia. Niin Englannissa kuin vaikka Suomessakin poliitikkojen luonteenpiirteet, elintavat ja heidän moraalinsa kaikki ulottuvuudet ovat tullet keskeisimmiksi äänestäjien ja median seurannan kohteiksi. 

Toista on ollut historiassa, jossa empatiaan kykenemättömät ja kastemadon ihmistuntemuksella varustetut johtajat ovat voittaneet vaaleja, johtaneet taisteluita ja tehneet raa’asti tulosta –  sekä olleet sankareita ja palvonnan kohteita.  

Skandaalin aiheuttama kiusa tulee työväenpuolueelle kaikin puolin pahaan aikaan. Nimittäin Guardian-lehden tuorein mielipidekysely ehätti jo luvata pientä piristystä. Konservatiivien yli kymmenen prosenttiyksikön etumatka on kaventunut seitsemään prosenttiyksikköön. Ei mahdoton välimatka kuroa kiinni. 

Mutta tunteineen avautunut Brown sai tuta sen, mistä poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden julkikuvan kohdalla nykyään puhutaan. Jos avaat elämääsi julkisuudelle yhdestä kulmasta, niin veto ja tuuli käy pian joka nurkasta. Ja vaikket avaisikaan, niin silti olet jatkuvan tarkkailun alla, ja Sunin kaltaisille lehdille riittää ohuempikin huhu.

En liene aivan väärässä, jos sanon, että kovenevassa mediakilpailussa myös Sunia vakavammat mediat, Suomessakin,  ovat osin antamassa periksi. Poliitikkojen yksityiselämän sekin osa, joka ei viranhoitoon vaikuta ja joka ei poliittisen johtajan kyvyistä mitään kerro, näyttää nyt nousevan moralistisessa mediakiimassa syyniin. Surullista on, että tämä prosessi tuntuu automaattisesti pitävän sisällään myös syytteen ja tuomion. Tämä osa julkisuuspelistä lynkkauksineen on asian irvokkain puoli. 

Vallan vahtiminen asiassa pysyen on kokonaan toinen juttu. Toki brittilehdistö on tälläkin saralla kunnostautunut. Parlamentaarikkojen kulukorvauksien kuppaaminen, joka on saanut valtavat mittasuhteet vuosien saatossa, on tullut julki juuri lehdistön uutteran työn vuoksi. Moni kansanedustaja on  jäänyt kiinni silmittömästä ahneudesta. Westminsteriä ympäröi lobbareiden ja korruption vastenmielinen löyhkä. 

Politiikan kommentaattoreiden suusta on kuulunut tuon tuostakin arvio siitä, että poliittisen toiminnan luotettavuus on vakavassa kriisissä. Vaalirahavatkaus on suomalainen versio poliittisen toiminnan moraalin veltohkosta tilasta.  

Ranskalainen yhteiskuntatieteilijä Pierre Rosanvallon puhuu ”vastademokratiasta”. Sillä hän karrikoidusti tarkoittaa sitä, että poliittinen eliitti on vaalienkin välillä kontrollissa. Mitä erilaisimmat verkostot, järjestöt, julkaisut ja kaikkinaiset kansankäräjät tarkkailevat poliittista toimintaa ja arvioivat sen etiikkaa ja moraalista selkärankaa. Median osuus on tässä kontrollissa keskeinen. Vastademokratian mahdollisuus juuri täydentää demokratiaa ja takaa sen toimivuuden. 

Demokratian toimivuus ei siten ole pelkästään mitattavissa äänestysprosentteina eikä kansanvallan toteutumisen korkein hetki ole äänestyslipun putoaminen uurnaan. Toki Rosanvallon muistuttaa, ettei populistisilla ristiinnaulitsemisillakaan ole kansanvaltaa vahvistavaa vaikutusta, vaan ne päinvastoin tuhoavat sitä. Olkoonkin, että terve epäily vallanpitäjiä kohtaan kuuluukin olennaisena osana demokratiaan.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Pallon liikkeitä - 26.07.2010
• Tiedon ja vapauden ongelmia - 01.06.2010
• Satumainen sankari ja arkun naulat - 03.05.2010
• Hell’s Kitchen - 30.03.2010
• Oi aikoja, voi matoja - 29.01.2010