Olen nähnyt amerikkalaisen median tulevaisuuden. Se on loistava.

Kuvittele astuvasi Palo Alto High Schoolin kodikkaaseen luokkatilaan, jossa viitisenkymmentä innokasta ja sanavalmista tulevaa toimittajaa pyytää puheenvuoroa. Seinillä on sanomalehtien etusivuja, jättikokoisia Rocky-elokuvajulisteita ja pieni perhepotretti opettajan tyttären häistä. Esther Wojcicki esittelee ylpeänä luokkansa: hän on lukuvuoden mittaan koulinut tiikereiksi hammasrautaiset tytöt ja maahanmuuttajapojat, jotka alussa ”ujostelivat kuin lampaat”.

Palo Alton teineissä ei näy jälkeäkään alisuorittamisen joukkopaineesta, joka leimasi omaa ikäluokkaani Kangasalan lukiossa 1990-luvun alussa. Tässä maassa, tässä rennossa mutta yrittäjyydestään työhullussa osavaltiossa, tässä nimenomaisessa huoneessa jokainen haluaa puheenvuoron, ja jokaista puhujaa myös kunnioitetaan kuuntelemalla. 

Nuoret ovat tottuneet muotoilemaan mielipiteensä kuin CNN:n tähdet tai eliittiyliopiston kasvattamat toimitusjohtajat, joiden sanottava on aina paitsi älykästä, myös napakasti muotoiltua. Voisi sanoa, että vilpittömät teinit puhuvat soundbiteina.

He ovat tulleet Piilaakson innovaatioparatiisiin maapallon kaikilta kolkilta, ja heidän unelmansa on päästä toimittamaan sanomalehteä, televisiota, radiota, nettiblogia, hypermediasovellusta tai mitä tahansa laatujournalistista projektia. Heille luotettavuutta edustaa New York Times, ei hakukone tai Facebookin vertaisporukka. Osa on hakenut opiskelemaan journalismia yliopistoon, vaikka jokainen tietää, että journalismiopiskelijat eivät tao Kaliforniassa miljoonia start-up-yhtiöillään: se on teknologian, tietokonetieteen ja liiketalouden opiskelijoiden rahasampo.

Nuoret tietävät hyvin pyrkivänsä alalle, joka on murroksessa. Empiirinen havainnointi sen todistaa. Viereisellä Stanfordin kampuksella tuskin kukaan lukee sanomalehteä. Yliopisto on antanut maailmalle digitaalisen tekstinkäsittelyn ja hiiren, henkilökohtaiset tietokoneet ja netin, Googlen ja sosiaalisen median luovuuden taustavoimat. Ei siis ihme, että akateeminen väki hakee tarvitsemansa luettavan kannettaviltaan, verkosta ja digitaalisista sovelluksista, joista ihaillun ja palvotuin on Applen iPhone. Paikallista tekoa, ihan kuin Googlekin.

Mutta näillä nuorilla on mielessä teknologiaa korkeampia arvoja. Kun heiltä kysyy, lukevatko he oppikirjansa tai sanomalehtensä mieluummin paperilta kuin näytöltä, yli puolet käsistä nousee. Kyllä. Me haluamme laatua, haluamme kääntää sivua.

Luokka on elävä kunnianosoitus opettajalleen, Esther Wojcickille, joka viettää nuortensa kanssa neljä tuntia joka arkipäivä. Kun Wojcicki perusti High Schoolin journalismiluokan, oppilaita oli 20. Nykyään hänellä on satoja oppilaita, ja kaikki halukkaat kelpuutetaan mukaan.

Wojcicki on palkittu kahteen otteeseen vuoden opettajana, ja hän todella osaa asiansa — on innostava, napakka ja huumorintajuinen yhtä aikaa.

Tänään Wojcicki on kutsunut puhujia läheisen Stanfordin yliopiston innovaatiojournalismin ohjelmasta. Ohjelman ruotsalainen vetäjä David Nordfors, tanskalainen apulaisprofessori Kirsten Mogensen, pakistanilainen dokumentaristi Shehryar Mufti ja minä istumme Hollywood-tyylisillä tuoleilla, joiden selkämyksiin on rennosti kirjoitettu kuuluisuuksien nimiä. Myhäilemme. Tällaista pääsee kokemaan, kun osallistuu innovaatiojournalismin ohjelmaan.

Eikä siinä kaikki. Eniten myhäilyttää tieto siitä, kuka Esther Wojcicki on. Viime viikolla hän tuli kokoushuoneeseemme kuin kuka tahansa opettaja, farkuissa ja puserossa, esitellen innon puna poskillaan oppilaidensa toimittamaa koululehteä. Siinä ohessa hän tarjosi tietoiskun Creative Commons -nettipalvelusta, jonka nopeasti kasvavaa globaalia taustaorganisaatiota hän johtaa hallituksen puheenjohtajana.

”Ja niin, teitä saattaa kiinnostaa sekin tieto, että Sergei Brin on vävyni.”  Hetkinen. Hetkinen. Sanoisitko vielä uudestaan.  ”Minulla on siis tällainen lievä Google-kytkentä.”

Tuijotan epäuskoisena vieressäni istuvaa opettajahahmoa. Pääni läpi kulkee käsittämättömien lauseiden litania. Jaha. Hänen vävynsä on Sergei Brin. Yksi maailman 35 rikkaimmasta ihmisestä. Hänen tyttärensä on siis naimisissa Googlen toisen perustajan kanssa. Hänen ei tarvitsisi tehdä päivääkään työtä. Kuka tahansa lehti-ihminen osaa kertoa, että Google on villiintynyt peto, jonka loputtomat innovaatiot ja pohjaton röyhkeys toteuttaa niitä tappavat sanomalehtiä kuin kärpäsiä. Seuraavaksi nujertuvat siis oppikirjojen kustantajat.

 Tämä nainen johtaa yhtiötä, joka rohkaisee opettajia ja muita sivistyneitä taviksia jakamaan ilmaiseksi opetusmateriaalejaan verkossa. Juuri hänen kotinsa nurkissa Stanfordin opiskelijat Sergei Brin ja Larry Page virittivät servereitään ennen kuin Googlen tarina mahtiyritykseksi edes alkoi, ennen firman ensimmäistä omaa autotallia Palo Alton keskustassa. Juuri sieltä sai alkunsa Googlen kasvu, joka kymmenessä vuodessa on tuonut algorytmillään ratsastavat insinöörit mediamaailman ykkösvaikuttajiksi.

Jaha. Että sellaista. Ikäiseni mies perhepotretissa on siis monimiljardööri, ja nero.

Mutta onpa mahtava saavutus tuo High Schoolin oma lehti. Ei voi kuin ihailla työtäsi journalismin hyväksi ja kykyäsi pitää kiinni omasta elämästä, lehtori Wojcicki. Hänellä on tämä lievä Google-kytkentä, mutta hänet saa iloitsemaan 17-vuotiaan intialaistytön luovuuden, itsevarmuuden ja journalistisen ilmaisun kehittyminen.

”Sain kuulla Mumbain pommi-iskuista sukulaisiltani Twitterissä. Sitten laitoin television päälle, ja odotimme uutista tuntikausia. Se oli intialaisten 9/11. Amerikkalaisessa mediassa on aivan liian vähän uutisia muualta maailmasta”, tyttö analysoi.

Useimmat oppilaista ovat samaa mieltä. Heidän journalismin opettajansa on Young Minds Of Africa -järjestön presidentti. Se lukee hänen sähköisessä allekirjoituksessaan, kun ryhdymme LinkedIn-kontakteiksi.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Onko Piilaakson malli journalismia vai ei? - 17.06.2010
• Saanko esitellä, Google ja Facebook! - 18.05.2010
• Steve Jobs, kaikkien amerikkalaisten sankari - 13.04.2010
• Tervetuloa maailman mahtavimpaan maahan! - 12.04.2010
• Nimeni on Fellow. Innovaatiojournalismin Fellow. - 15.03.2010