Heti alkuun on myönnettävä, että tarkastelen brittiläistä ”ruokakulttuuria” täysin puolueellisin silmin. Olen 15:n viime vuoden aikana viettänyt valtaosan lyhyistä ja pidemmistä ulkomaanoleskeluistani Ranskassa. Ranskalaisesta suhteesta ruokaan ja kulinarismiin on kirjoitettu paljon – varmasti kaikki olennainen. Onneksi on – ja onneksi ihmisellä on makumuisti.

Mutta edelleen brittikeittiön pistämätön kyky tuhota itse asiassa kaikki, mikä tuhottavissa on, jaksaa hämmästyttää. 

 Keittiö ei ole varsinaisesti brittiläisyyden näyteikkuna, jos asiaa ajatellaan brittien toivomalla tavalla. Televisiostaan, tai ainakin sen menneisyydestä, he ovat syystäkin  ylpeitä. Britti-tv suoltaa nykyään prime time –aikaan valtavan määrän ruokaohjelmia. Takavuosien Floydin kaltaista irrottelijaa ei enää näy, mutta monenlaisia muita tyrkkyjä on eetterikeittiö täynnä. 

”Hell’s Kitchen” voisi nimen perusteella olla itseironinen ja britti-tv:n parhaimpien komediaperinteiden jatkumoa. Ei ole.  Kyseessä on pelkästään nolostuttavan typerä amerikkalainen ohjelma ruuan ja ärsyttävän julkkiskokin ympärillä, koska se on muodikasta. Ruokaohjelmien kylkeen on myös hyvä myydä mainoksia. 

Ihminen ei elä pelkästään leivästä, mutta Englannin leivällä ei elä ensinkään. Englanti on leivän kehitysmaa. Paahtoleipänä mainostettava ja sen nimikkeen alla myytävä paistettu valkoinen pumpulihöttö on itse asiassa rikos. Ehkei aivan ihmisyyttä vastaan, mutta sen verran laajaa toiminta on, että järjestäytyneestä rikollisuudesta on puhuttava. Vierailijat Suomesta tietävät, mitä tuliaisiksi tuovat. 

Voiko ruisleivän taikinajuurta esittää Unescon maailmanperintölistalle? 

Brittiaamiainen on sinällään suuri ihmetys. Satsin ainoa terve osa olisi tomaatti, mutta se on tuhottu paistamisella. Ja aivan siinä räjähtäneen näköisen tomaatin vieressä on ”se” – punaruskea papumössö. Silti se näyttää vähemmän suuhun pantavalta kuin sieltä juuri tulleelta. 

Suhde tuoreeseen tuntuu britti-imperiumin raunioilla olevan yhä varauksellinen. Rasvaiset chipsit käyvät kyllä kaupaksi ja vatsahappojen ilotulitukseen päätyy myös paistoöljyä tihkuva taikinapötkylä, jonka sisään on kuulemma piilotettu pala turskaa. Mutta edelleen näkee hämmästyttävän usein, että esimerkiksi lounasannoksen salaattisektori jää koskemattomana lautaselle. Tuoreen pelko tuntuu siirtyvän isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Rasvavana yhdistää sukupolvien ketjun.

Ihminen on sitä, mitä hän syö. Se näkyy koko ajan nuoremmissa ja nuoremmissa ikäpolvissa. Kansallisurheilulajit rugby ja jalkapallo vaihtunevat ajan oloon sumopainiin. 

Ilman kolonialistista menneisyyttä brittipöydän merkittävin anti olisi viktoriaaninen tapakulttuuri. Se vähä, mikä saarivaltakunnan keittiöllä on tarjota, on lähinnä perua imperialismin kulta-ajoilta. Intialaiset ja pakistanilaiset antoivat briteille sen, mistä ruuan yhteydessä usein puhutaan: maun. Etniset ruokapaikat ja kolonisoidut ruokakulttuurit pelastavat ruokailijan, joka odottaa ruokahetkeltä muutakin kuin nälän siirtoa seuraavaan ruokakertaan. 

Tietysti Lontoossa ja muuallakin Brittein saarilla on huippuravintolansa – Michelin-tähdillä ja ilman. Stipendiaatin tulonmuodostuksella ne jäävät haaveeksi. Haaveeksi ne jäävät suurelle osalle alkuperäisväestöäkin. Keskivertoruokailija saa tyytyä edellä kuvailtuihin kokemuksiin. 

Minulle, monen keskivertonegelsmannin tavoin, viikon tärisyttävimmäksi kodin ulkopuoliseksi kulinaristiseksi kokemukseksi jää perjantai-iltapäivän kiireetön hetki korttelipubin tiskillä. Ihastuttava tuopillinen aitoa ja rehtiä alea tai bitteriä ja pussillinen salt&vinegar –chipsejä. Brittiläisen kulinarismin katharsis. 

Imperiumin lopullisen rappion merkki on se, että pubin tiskillä viereen tuleva nuori alkuperäisväestön edustaja tilaa häpeilemättä pullollisen tuontilageria. Pullotettua nestettä, jonka maku on ohuempi kuin bittertuopin pesuvesi.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Pallon liikkeitä - 26.07.2010
• Tiedon ja vapauden ongelmia - 01.06.2010
• Satumainen sankari ja arkun naulat - 03.05.2010
• ”The Prime Monster” - 24.02.2010
• Oi aikoja, voi matoja - 29.01.2010