Pääsiäisviikonloppuna vuokrasin auton ja ajoin Kanadan puolelle. Turistina oli mahtava olla: Kanadan ja Yhdysvaltojen välit tekivät vierailusta naapurimaahan mutkattoman, aurinko paistoi kevättä pohjoiseen, ja amerikkalaiset maaseudulla osoittautuivat huomattavasti leppoisammiksi kuin Washingtonissa.

Niagaran putouksilta ja läheisiltä Etelä-Ontarion viinitiloilta oli myös helppo palata Yhdysvaltoihin komeaa International Bridge -siltaa pitkin. Autoreiteillä rajatarkastukset ovat ainakin näennäisen rentoja, eikä koko prosessi tavallisesti kestä kuin muutaman minuutin rutiinikyselyineen. On kuitenkin kertoja ja on kertoja.

Tällä kertaa passini nappasi kiharatukkainen, punakkakasvoinen rajavartija, jonka nimeksi rintalaatta kertoi McCarthy.

McCarthy osoittautui kovaääniseksi sälliksi. EU-passini kädessään hän halusi tietää, millä asioilla liikun ja olenko mahdollisesti toimittajana ”niitä eurooppalaisia, jotka suhtautuvat ihailevasti Obamaan”. Vaikka kuulin äänessä ironian pilkahduksen, päässäni syttyi hälytysvalo. Mieleen vilistivät muistot aiemmista, sangen epämiellyttävistä kohtaamisista Venäjän viranomaisten kanssa. Muistutin itselleni: tämä on Amerikka eikä mikään autoritaarinen hirmuhallinto, kaveri haluaa varmaan vain huvikseen haastaa riitaa, take it easy…

Kerroin passintarkastajalle, että suhtaudun varsin kunnioittavasti presidentti Barack Obamaan, mutta olen ymmärtänyt, että äskettäinen terveydenhuollon uudistus ei tosiaankaan tainnut olla kaikkien mieleen.

”Arvaapa, mikä maa maailmassa käyttää eniten rahaa terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen per nuppi. Me tietenkin. Olemmeko me tyhmiä? Tämä on maailman mahtavin maa, jonka Obama nyt haluaa pilata. Meillä ei ole varaa sellaiseen. Voin kertoa sinulle, että kukaan täälläpäin ei arvosta Obamaa. Enkä minä varsinkaan. Nolla. Nada.”

”Voit kirjoittaa tämän sinne lehteesi. Hyvää matkaa.”

Näin sanoen herra McCarthy toivotti minut tervetulleeksi takaisin maailman mahtavimpaan maahan.

Vanhassa neuvostoanekdootissa amerikkalainen ja venäläinen kinastelevat, kummalla on enemmän vapautta. Amerikkalainen kerskuu voivansa koska tahansa mennä Valkoisen talon edustalle huutamaan, että Reagan on idiootti – eikä mitään pahaa tapahdu. Siihen venäläinen loukkaantuneena vastaa: ”Taatusti voin minäkin mennä Punaiselle torille ja huutaa ihan saman!”

Juttu palautui mieleeni, ja osoittautui, että siinä on vinha perä.

Herra McCarthy koki aitona amerikkalaisena edustavansa itseään ja ehkä hiukan maataankin, mutta ei vähimmässäkään määrin sen hallitusta, saati presidenttiä. Hän halusi kaikkien tietävän, että inhoaa Obamaa ja tämän taikapiiriin tempautuneita eurooppalaisia. Selväksi tuli: republikaani, jolla on mielipide. Oli pakko vähän nauraakin Amerikalle (ja salaa Putinille).

Toinen taviskohtaamiseni ajoittui samalle illalle. Pitkän ja pimenevän maantien varrelta valikoitui yöpymispaikaksi Bath, New York.

Paikallisen halpamotellin vastaanotossa nuokkunut nuori nainen vaikutti aidosti ilahtuneelta ja yllättyneeltä siitä, että ulkomaalainen päätti majoittua Bathiin, jossa on yksi katu, Main Street, ja jonka ”läpi saattaa helposti ajaa huomaamattaan, jos räpäyttää silmiään”.

Melissa jutteli mielellään ja pahoitteli, ettei hän tavallisesti antaudu keskusteluihin asiakkaiden kanssa. Hänestä oli kuitenkin ”mielettömän” mielenkiintoista kuulla, että olen käynyt Englannissa Bathin kaupungissa, joka on Euroopassa melko tunnettu kylpylöistään, tai että olen ajanut kokonaisen viikonlopun vain päästäkseni piipahtamaan Kanadassa.

”Vau”, totesi Melissa.

”Minä en ole käynyt New Yorkin osavaltion ulkopuolella. En vaikka isäni ajaa usein Pennsylvaniaa ristiin rastiin työssään. Ja minä olen sentään 21-vuotias.”

Melissan silmiin syttyi haaveksuva katse. ”Haluaisin kyllä joskus päästä käymään Pariisissa. Tässä ihan lähistöllä on Paris-niminen kylä, mutta ei se ole sama kuin oikean Eiffel-tornin näkeminen. Toivottavasti viihdytte.”

Bath, New York, sijaitsee samassa osavaltiossa kuin New York, New York, joka tunnetusti isännöi YK:n päämajaa.

Se sijaitsee vain viiden tunnin ajomatkan päässä Washingtonista, johon on kokoontunut maailmanyhteisö: viisaimmat kansainvälisen politiikan tuntijat, nokkelimmat diplomaatit ja kokeneimmat valtiomiehet, kielitaitoiset opiskelijat ja paksunahkaiset journalistit, suurliikemiehet, etevät yrittäjät ja lipevät lobbarit – täällä me kaikki kiehumme yhteisissä liemissä. Mutta moniko huomaa Amerikkaa ympärillään? Moniko ehtii tavata niitä aitoja, ystävällisiä ja pahimmillaankin omaperäisiä ihmisiä, jotka ovat tämän maan kansa?

Isosta maasta löytää mitä tahansa. Demokraattisella supervallalla on monet kasvot.

Isolla maalla on, onneksi, myös isot toleranssit. Monessa maassa rajavartija McCarthy olisi ammuttu.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Onko Piilaakson malli journalismia vai ei? - 17.06.2010
• Saanko esitellä, Google ja Facebook! - 18.05.2010
• Steve Jobs, kaikkien amerikkalaisten sankari - 13.04.2010
• Nimeni on Fellow. Innovaatiojournalismin Fellow. - 15.03.2010
• Journalismin ope ihan pienellä Google-kytkennällä - 04.03.2010