Tämäkö on journalismin tulevaisuus? Raharikkaat pelastavat lehtiä ja toimittajat ovat avoimen poliittisia
Saara Koho
Seikkailuni USA:ssa lähestyy loppuaan. On uskomatonta, kuinka nopeasti kahdeksan viikkoa voi kulua. Mitä tästä kaikesta on jäänyt käteen?
Paljon.
Tärkein asia on ystävyys. World Press Instituten ohjelma on ollut niin intensiivinen puristus, että olen oppinut tuntemaan muut stipendiaatit paremmin kuin monet ihmiset, jotka ovat olleet elämässäni vuosia. Täällä jaetaan luennot, ruokailut, hotellihuoneet, ilot ja surut. Olemme keskustelleet journalismin lisäksi kaikesta mahdollisesta, ja se on ollut avartavaa, koska tulemme eri kulttuureista.
Reissun päällä syntyy myös paljon tilannekomiikkaa ja sisäpiirivitsejä. Uskon sen olevan liima, joka sitoo meidät yhteen. Kun jatkossa matkustan Algeriaan, Bulgariaan, Valko-Venäjälle, Unkariin, Intiaan, Etelä-Afrikkaan, Romaniaan, Ugandaan tai Uruguayhun, minulla on aina paikallisopas, jolle soittaa. Olemme jo suunnitelleet tapaavamme ensi syksynä uudelleen Romaniassa.
Olen saanut myös paljon ammatillisesti tärkeitä kontakteja. Käyntikorttien pino alkaa olla melko vaikuttava. On ollut ilahduttavaa huomata, kuinka mielellään amerikkalaiset professorit ja asiantuntijat puhuvat ulkomaisille toimittajille. Olen aina ajatellut, että huippuyliopistojen tutkijoilta on vaikea saada haastattelua suhteellisen pieneen mediaan maailman toiselle puolelle. Mitä vielä! Monet ovat antaneet kännykkänumeronsa ja sanoneet, että soittakaa milloin vain.
Politiikan taustavoimat muutoksessa
Olen oppinut paljon amerikkalaisesta yhteiskunnasta kaikkine ristiriitoineen: köyhyydestä, kodittomuudesta, aseista ja segregaatiosta. Erityisesti olen oppinut amerikkalaisesta politiikasta ja äänestyskäyttäytymisestä.
En aiemmin tiennyt, että afrikkalaisamerikkalaiset äänestävät 90-prosenttisesti demokraatteja. Jopa konservatiivit, koska he kokevat, että joukon etu on omaa etuja tärkeämpi. Tutkija Theodore Johnsonin mukaan tämän ajattelutavan tausta on 60-luvun ihmisoikeustaistelussa, joka synnytti kiitollisuutta demokraatteja kohtaan. Toisaalta on olemassa pieni joukko, joka kampanjoi #blexitin eli black exitin puolesta. Näiden ihmisten mielestä mustien pitäisi lopettaa demokraattien äänestäminen.
Latinot ovat afrikkalaisamerikkalaisia kirjavampi joukko. Heistä noin kaksi kolmasosaa äänestää demokraatteja, mutta esimerkiksi kuubalaiset perinteisesti republikaaneja. Politicon toimittaja Marc Caputo sanoi, että ”latinot” on ihmisryhmänä keinotekoinen, sillä eihän heitä yhdistä juuri muu kuin espanjan kieli. Termi ei viittaa maahan, uskontoon tai ihonväriin, ne voivat latinoilla olla mitä vain.
Näyttää siltä, että republikaaneilla on edessään kuoppainen tie, sillä monet demografiset seikat suosivat tällä hetkellä demokraatteja: kansa muuttaa maalta kaupunkiin, maahanmuuttajien määrä kasvaa etelän perinteisesti punaisissa osavaltioissa ja nuoret ilmastoaktivistit tulevat äänestysikään. Donald Trumpin maahanmuuttovastainen retoriikka ei puhuttele nuoria kosmopoliitteja eikä heitä, joiden perheessä tai lähipiirissä on maahanmuuttajia.
Toisaalta republikaaneilla on edelleen yksi merkittävä etu. Se, että Yhdysvaltain perustuslaki suosii vaalitavassaan harvaan asuttuja alueita ja osavaltioita. Niillä on kokoaan enemmän valtaa. Yhdysvaltain valitsijamieskokous koostuu valitsijamiehistä, jotka valitsevat presidentin ja varapresidentin. Järjestelmä on monimutkainen, ja eniten ääniä saanutta ehdokasta ei aina valita presidentiksi. Näin epädemokraattisesti on käynyt jo kolme kertaa USA:n historiassa, viimeisimmin Donald Trumpin voittaessa vuonna 2016. Saa nähdä, onnistuuko hän toistamaan temppunsa ensi vuonna. Paljon riippuu esimerkiksi Floridan tapaisista osavaltioista: aktivoituvatko latinot äänestämään demokraatteja vai jäävätkö kotiin?
Onko journalismin rahoitus hyväntekijöiden varassa?
Tämä reissu on opettanut paljon myös journalismista. Olemme saaneet tavata alan parhaita ajattelijoita, esimerkiksi New Yorkerin, New York Timesin ja Washington Postin päätoimittajat. Vaikka näillä kolmella lehdellä menee hyvin, media-alan kokonaisnäkymät ovat USA:ssa kylmäävät. Kaikki tunnustavat sen ja ovat siitä huolissaan. New York Timesin päätoimittaja Dean Baquet ennusti meille, että kymmenen vuoden päästä suurin osa amerikkalaisista paikallislehdistä, isoistakin, on kuollut. Jäljelle jäävät vain ne, joilla on takanaan varakas suku tai miljardöörifilantrooppi.
”Varjostin” yhden päivän St. Paul Pioneer Pressin toimittajan Fred Melon työtä. Hän kertoi, että viitisentoista vuotta sitten Pioneer Press työllisti yli 200 toimittajaa, enää vain muutaman kymmenen. St. Paulissa on yli 300 000 asukasta, ja se on Minnesotan osavaltion pääkaupunki. Siellä päätetään siis osavaltion lainsäädännöstä ja käydään osavaltion korkeinta oikeutta. Silti lehdellä on Capitol Hillillä enää yksi toimittaja.
Joutuvatko vallanpitäjät enää vastuuseen teoistaan, jos paikallismedia kuihtuu? Tämä kysymys on askarruttanut monia tapaamiamme ihmisiä. He pelkäävät, että USA:han jää demokratia-aukkoja: isoja alueita, joita mikään media ei valvo. Se luo tilaa korruptiolle.
Toisaalta journalismin kentällä on pieniä positiivisiakin signaaleja. Muutamat paikalliset startupit, kuten Texas Tribune ja MinnPost-verkkojulkaisu ovat onnistuneet löytämään itselleen yleisön ja bisnesmallin. Vierailimme Texas Tribune -festivaalilla, joka kerää Austinissa yhteen mediasta ja politiikasta kiinnostuneita ihmisiä. Festivaali on lehdelle myös tuottoisa tulonlähde.
Yhdysvallat on rikas maa, jossa on pitkä filantropian kulttuuri. Rikkaat lahjoittajat tukevat esimerkiksi tutkivaa journalismia. Vierailimme ProPublicassa ja Center for Investigative Reportingissa, jotka molemmat tekevät todella vaikuttavaa työtä. CIR on paljastanut esimerkiksi sen, että mustat amerikkalaiset eivät vieläkään saa pankista asuntolainaa yhtä helposti kuin valkoiset, vaikka tämän ns. redlining-käytännön kieltävät lait tulivat voimaan jo 1960-luvulla.
Filantropiaa lienee sekin, että miljardöörit ostavat perinteisiä laatulehtiä. Amazonin perustaja Jeff Bezos on palauttanut Washington Postin loistoonsa ja miljardöörilääkäri Patrick Soon-Shiong on hankkinut Los Angeles Timesin. Applen perustajan Steve Jobsin leski Laurene Powell Jobs puolestaan on ostanut aikakauslehti The Atlanticin, jonka juuret ulottuvat 1800-luvulle.
Rantautuuko tämä malli koskaan Suomeen? Meillä Herlinin suvun jäsenet omistavat Sanomaa ja Alma Mediaa, mutta toimivat niissä pörssimaailman säännöillä, eivät hyväntekijöinä.
Kenen joukoissa seisot?
Näiden kahden kuukauden aikana silmiin on pistänyt amerikkalaisen yhteiskunnan ja median polarisoituminen. Kun kanavahyppelehtii CNN:ltä Fox Newsille, huomaa kuinka värittyneesti uutisia kerrotaan. Sama tapahtuma pystytään kehystämään kahdella täysin vastakkaisella tavalla. Onko presidentti Trump historian huonoin presidentti ja lisäksi syyllistynyt virkarikokseen? Vai onko hän historian paras presidentti ja koko virkarikostutkinta vain ilkeiden demokraattien salajuoni?
On ollut hämmentävää huomata, kuinka moni toimittaja täällä tunnustaa avoimesti väriä ? yleensä demokraattien sinistä. Vierailimme USA:n suurimmassa espanjankielisessä tv-yhtiössä Univisionissa, jonka tähtiankkuri Jorge Ramos on jo vuosia avoimesti vastustanut Trumpia. Kun kysyin, mitä hän ajattelee journalistisesta puolueettomuudesta, hän vastasi, että hänen tehtävänsä on vastustaa vallanpitäjiä, ei pysyä neutraalina. ”Kun maallasi on presidentti, joka on rasisti ja valehtelee jatkuvasti, sinun on aika määrittää roolisi toimittajana uudestaan”, Ramos sanoi.
Kuitenkin tutkimusten valossa puolueettomalle journalismille olisi yhä tilausta. Pew Researchin viime vuonna tekemän selityksen mukaan 78 prosenttia amerikkalaisista ajattelee, ettei uutismedian pitäisi koskaan suosia jompaakumpaa puoluetta toisen kustannuksella. Samalla vain 47 prosenttia amerikkalaista on sitä mieltä, että media onnistuu raportoimaan politiikasta puolueettomasti.
Berkeleyn yliopiston journalismikoulun dekaani Edward Wasserman kertoi olevansa huolissaan journalismin politisoitumisesta. Hän sanoi, että journalismiopiskelijoilla on usein vahvat mielipiteet ja vahva maailmankuva. He haluavat tehdä hyvää, mutta se aina istu yhteen objektiivisuuden tavoitteen kanssa. ”Totuus ei aina ole miellyttävä. Toimittajan täytyy kertoa totuus, vaikka totuus murtaisi sydämen”, Wasserman neuvoi.
Vähiin käy ennen kuin kokonaan loppuu
Kun lähdimme Minnesotasta syyskuun alussa viiden viikon matkallemme, täällä oli täysi kesä. Kun palasimme lauantaina takaisin, satoi lunta. Pehmeä lasku Suomen talveen.
Sunnuntain vietimme sisätiloissa, shoppailemalla tuliaisia valtavassa Mall of America -ostoskeskuksessa. Se on niin iso, että sisään mahtuu täysikokoinen huvipuisto. Näimme myös ballroom-tanssiesityksen.
Perjantaina on valmistujaisten aika. Seitsemänkymppinen isäntäperheeni Elystä Pohjois-Minnesotasta ajaa tänne viisi tuntia nähdäkseen minut vielä kerran. Se kuvastaa hyvin, kuinka lämpimiä ja ystävällisiä amerikkalaiset osaavat olla. Se hämmentää varautunutta suomalaista yhä.
Kiitos World Press Instituten väelle Davidille, Dougille ja Lydialle, matkanjohtajillemme, isäntäperheille ja kaikille paikalliselle, jotka tekivät reissustamme upean. Ja lämmin kiitos Helsingin Sanomain Säätiölle kaiken tämän mahdollistamisesta.
Tämä on kokemus, jota en unohda koskaan. Sen täysi merkitys aukenee varmasti vasta myöhemmin, kun ehdin sulatella kaikkea oppimaani ja näkemääni. Joku on osuvasti verrannut WPI:tä autokolariin: et ehdi tajuta, mitä tapahtuu ennen kuin se on jo ohi.