Viikonloppu. Muualla se yleensä tarkoittaa vapaa-aikaa ja palautumista. Täällä se tarkoittaa, että on lopulta aikaa tehdä viikolla kertyneet tehtävät loppuun.

Yksi Columbian ja suomalaisen yliopiston eroista on työrytmissä. Oman kokemukseni mukaan suomalaisessa yliopistossa tavoite on luoda käsitys isoista kokonaisuuksista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että luentosarjan ohella tehdään projekti, pitkä essee, tentti tai, luoja varjele, ryhmätyö.

Täällä ei uskota, että yksi iso projekti riittää. Täällä ei ehkä ylipäätään uskota siihen, että ajattelua tapahtuu ilman tekemistä.

Yleensä joka kurssin jokaiseen luentoon liittyy jokin kotitehtävä, aivan vähintään sivukaupalla lukemista. Tehtävien palautukseen on tavallisesti aikaa muutama päivä, korkeintaan viikko. Pidemmät deadlinet ovat harvinaisia. Tämä tarkoittaa jatkuvaa takaraivossa tykyttävää painetta tekemättömistä töitä. Se vaikuttaa tarkoitukselliselta. Columbiassa stressi nähdään hyveenä, tuottavana ja karaisevana voimana. Toisinaan tehtävät ovat niin laajoja, että niistä ei ole tarkoituskaan selvitä, mutta palaute tekemättömästä tai huonosti tehdystä työstä on murskaavaa.

Kaiken tämän tarkoitus on valmentaa työelämään, josta yliopistolla tuntuu olevan melko raadollinen käsitys. (Valitettavasti se voi olla myös oikea, ainakin sen perusteella, mitä lukuisilla ”job talk” -vierailuluennoilla kuulee.)

Isompi kysymys on, milloin asioista tulee pelkkää poikki ja pinoon -latomista ja milloin tiiviillä rytmillä pystyy tuottamaan jotain pohdittua ja lisäksi todella oppimaan jotain.

Sanoin kesällä reporting-kurssin opettajalle olevani huolissani siitä, että täällä ei ole aikaa ajatella tarpeeksi. Hän vastasi silloin, että ajattelu ei varsinaisesti ole Columbiassa tarkoitus. Luulin, että hän vitsaili, mutta en enää ole niin varma. Hän kehotti keskustelemaan kurssikavereiden kanssa mahdollisimman paljon. Onhan se kaiken suola, mutta olisihan se kiva, että myös opiskelu painottuisi ajattelemiseen eikä pelkkään suoriutumiseen ja suorittamiseen.

Ja nyt ei pidä käsittää väärin. Suuri osa kurssien sisällöistä on nimenomaan ajatuksia herättävää ja hurjan kiinnostavaa. Mutta täällä nähdään usein niin, että kun jokin asia on mainittu ja siitä on tehty yksi tehtävä, asia on opittu, ja sen jälkeen opiskelija voi merkitä sen cv:hen. Tehtävät liittyvät useammin tarkasti rajattuun osa-alueeseen kuin kokonaisuuksiin. Toisaalta menetelmä on tehokas. Viikon sisältöihin on pakko paneutua ja opittua on pakko soveltaa heti. Palaute on yleensä nopeaa ja selkeää.

Ehkä opiskelun prosessikeskeisyys liittyy siihen, että myös Columbian journalismikäsitys vannoo prosessien ja selkeästi jaoteltujen työvaiheiden nimeen: Tärkeintä on vain tehdä jokainen vaihe mahdollisimman hyvin, niin syntyy myös hyvä juttu. Ei ikään kuin odoteta, että yksi juttu kertoo kaiken maailmasta, vaan se kertoo parhaalla mahdollisella tavalla juuri yhdestä, tarkasti rajatusta aiheesta.

Tämä tuli hyvin esiin etiikan luentosarjalla, josta olen ollut tänä syksynä vaikuttunut. (En pelkästään siksi, että professori kustansi joka luennolle kahvitarjoilun, koska joutui pitämään luennot aamuyhdeksältä.) Kurssin aikana käytiin läpi klassisia esimerkkejä epäonnisesta tai epäonnistuneesta journalismista Yhdysvalloissa; väärän ihmisen nimeäminen Atlantan olympialaisten pommi-iskun tekijäksi, puhelutietojen varastaminen Chiquitalta, keksityn ja tarkistamattoman raiskaussyytöksen julkaiseminen ja niin edelleen. Kurssilla näitä juttuprosesseja pilkottiin pieniin osasiin, jotta voitaisiin konkreettisesti nähdä, miten vastaavat virheet voi välttää.

Omasta mielestäni näytti kuitenkin, että näitä tapauksia yhdisti yksi seikka; sokeutuminen omalle materiaalille. Ja vähän mietin, että onko syynä juuri prosessiuskollisuus. Vaikka kuinka laittaisi rastia ruutuun jokaisen työvaiheen jälkeen, kokonaisuudesta saattaa jäädä huomaamatta jotain olennaista. Mutta jos prosessin palaset on tehty huonosti, ei kokonaisuuskaan välttämättä avaudu.

Kuten tutkivan journalismin kurssin opettajani sanoo: ”On typerä ajatus, että pitää jotenkin osata nähdä metsä puilta. Miksi pitäisi valita? Koko ajan on nähtävä sekä puut että metsä.”

Toisen ohjeen aion omaksua mahtavalta etiikan professorilta. ”Kun huomaat todella innostuvasi siitä, miten loistavaa materiaalia olet käsiisi juuri saanut, astu taaksepäin ja tunnista se tunne. Siinä mielentilassa tehdään journalismin suurimmat virhearviot.”

Koska juuri nuo innostumisen hetket ovat tässä ammatissa kaikkein parhaita, aion jatkossa suhtautua niihin entistä suuremmalla vakavuudella. Ainakin siten heti, kun on taas aikaa ajatella.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kaikki, mitä opin algoritmeista, olisi pitänyt kertoa jo peruskoulussa - 27.05.2020
• Jäädä vai lähteä – New Yorkissa maailmanpolitiikka tulee nyt suoraan iholle - 20.03.2020
• New York - kaupunki, jossa kymmenet tuhannet nukkuvat kadulla, mutta jossa kukaan ei töni - 23.01.2020
• “Stressaaminen kannattaa aina” ja muita neuvoja työpaikan löytämiseen - 19.09.2019
• Nämä kymmenen asiaa kertovat, että olen muuttunut hiukan newyorkilaiseksi – ja seuraavat viisi siitä, että en ole - 23.07.2019
• Uusia alkuja, vääriä ajoituksia – eli yhdysvaltalainen viesti journalistiopiskelijoille - 28.05.2019